Salaisuus

Joskus hän seisoi jyrkänteen reunalla katsellen kuinka aurinko laski värittömyyteen vuorten taakse, jotka sumu peitti harmaallaan. Ei hän aina ollut edes surullinen, sydän syrjällään vain ja se oli hänen askeleidensa keveyden ihme.

Ei hän pelännyt kuolemaa, elämää vielä vähemmän. Rakastaessaan intohimoisesti kaikkia maailmankaikkeuden värisävyjä hän näki myös harmaan kaikki soinnut. Niin maailma lauloi ja soi hänelle hiljaisuudessaankin.

Hänen kääntyessään taas kohti tietä, maakotka lensi niin lähelle, että se näki hänen silmänsä. Hänen katseensa salaisuus ei ollut siinä mihin ja mitä hän katsoi vaan siinä miten. Tiedon voima katseessaan vangitsee ohikulkijan mielen. Hän katsoi kohti ja kotka vavahti.

Sara hymyili sitä sisäänpäin kääntynyttä hymyään, mikä oli hänelle niin tyypillistä. Katsoin miten hän käveli minua kohti hitaasti, kuin harkiten jokaisen askeleen ottamista ennalta.

-Sinä olet niin kaunis, sanoin pehmeästi.
-Ja sinä olet hupsu ja puhut hupsuja asioita, hän naurahti.
Siinä hetkessä muisto hänen äidistään sai minut liikkuttumaan syvältä. Olin rakastanut Mariéta paljon, pakahduttavan paljon ja rakastin hänen tytärtäänkin aivan liikaa.
-Leon, minun täytyy palata kaupunkiin. Voimmeko lähteä nyt heti?
-Tietenkin kultaseni, tietenkin.
Vastasin lempeään äänensävyyn yrittäen pitää ääneni säröttömänä ja kyyneleeni kätkettyinä sillä en tahtonut Saran hämmentyvän.

Autossa, ajaessani kohti Iraklionia mieleeni palasi eräs hetki Saran talon rannalla, se hetki oli yksi elämäni tärkeimpiä ja kauneimpia kaikessa surullisuudessaankin.
Sara tanssi kuutamon valossa maan ja meren rajalla. Liikkeet näyttivät syntyvän jokaisessa hetkessa täysin spontaanisti, kuin vaistonvaraisesti. Katselin häntä ylhäältä, terassilta. Katselin salaa. Olin pakahtumaisillani tunteisiini häntä kohtaan ja melkein jo rientämässä hänen luokseen rannalle kun oivalsin että en koskaan voisi ottaa häntä omakseni, en koskaan saisi häntä omakseni. Hän ei kuulunut yhdellekään miehelle. Hän kuului rannalle, merelle ja  hiekalle, tuulelle hiuksissaan, kuutamon valolle. Sara oli omansa, hän kuului itselleen, kohtalolleen ja maailmankaikkeudelle. Minä olin vain sivusta katselija, kaukana hänen intohimonsa keskiöstä.
Se ei ollut muuttunut.

Sara istui vieressäni mutta jokainen solunsa huokui muualla oloa. Oli kuin olisimme olleet eri universumeissa. Olin vaiti ettei hänen harmoniansa olisi rikkoutunut.