Hankipeikko ja Lumijälki

Pieni peikkopoika, vihreä kuin sammal.
Pienin heimosta peikkojen kannan.
Ol’ Hankipeikko ain’ kot’töitä välttelemässä,
Seikkailemaan lähti jopa vöittä.

”Hankipeikko viherpehko, välttää hommat tais’!
Henkensä aina silliltä hais!
Tais olla pojan suur’ herkku.”
Kertoi meille vanha Varas Nekku

Kukaan tiennyt ei mihin vei matka HankiPeikon
Jälkiä ei lumeen jäänyt, ei edes ennen Kuusiveikkoo.
Erakkopeikko Kuusiveikko, näki kerran pojan luona asuin kuusensa.
Punastui HankiPeikko saadessaan halin ihmisen tyttäreltä, jol’ vaalea kaapu uumallansa.

Lähetti Kuusiveikko linnun peikon kylään.
Sai tuo sana Hankipeikon isän ärjymään.
Kun kotio tul’ HankiPeikko,
Isän saarnan ajan koitto.

”Voi HankiPeikko, senkin tollo aivo!
Eikö kukaan olt’na sulle koskohon kertont’”, isä raivos.
”Ei ihmisiä lähestyä saa! Ne tappaa, on vaarallisia!”
HankiPeikko nololta osas näyttää, silloin kun oli asiaa.

Silti pikaisesti puolustamaan hän tyttöänsä.
”Hän on hiiden tytär, Lumijälki.
Kaunein metsän kansoista, kuin Pohjantähti!”
Isä kauhistui. Milloin Hiisi-isäntä tyttärensä ihmisten keskuudesta hakemaan lähti?

Pojallensa kuitenkin saarnasi.
”Et Lumijälkeäsi nää enää, se on varmaa siis!”
HankiPeikko maahan lysähti, äkisti.
Siihen jäi, syömättä nälisti.

Useampikin peikko koetti poikaa nostaa.
Kuin jäätyneenä pysyi paikoillaan.
Sitten tuli silloin nuor’na Varas Nekku.
Oli hänellä taskussa muutama apu ja jekku.

Etsi HankiPeikon silmät, avas.
”Sydänhän se vaivaa, maahan painaa” arvas.
Istahti viereen peikon, piippua poltellen.
Olihän hän silloin kuitenkin jo aikuinen.

Nous’ HankiPeikko pikkuhiljaa varuin.
Kyyröttämään, istumaan varjohon Varas Nekun.
Kulmiensa alta tätä katseli.
Suussansa kysymys poltteli.

”Oi Varas Nekku, mitä teen minä?
En nää enää Lumijälkeä, minun Pohjantähteä!”
Katsoi Varas Nekku poikaa uudella katseella.
Näki tämän kuoren läpi, sisimpäänsä, ihmeellä.

Hankipeikko, nuorin peikkokannasta, kuitenkin suurin!
Kokea sai liian nuoren’ voiman rakkauden, oivoi suurin!
Nyt tuomittu on Pohjantähtensä, Lumijäljen kanssa matkaamaan.
Kohti tuomiotaan.

”Oletko valmis tekemähän mitä sulta pyydetään?
HankiPeikossa onko miestä lähtemään valittunsa kanssa manalaan?”
Peikko nyökkäs’ vakavana, kuuntelevana.
”Mitä vain teen, Lumijäljen tähden.” sant’ vakavana.

Katsoi nuorna Nekku, peikkolasta, miehistä suurint’
Ol’ pysäyttämätön, ei edes estää voisi ihmismies HankiPeikkoa vahvint’
”Kulje siis kohti Veden kuohuja, Kuohukallioill’
Siell’ hyppää koskehen kanssa Lumijälkes, yhdessä sen te teette.”

Nyökkäs HankiPeikko, kiiruhti tapaamispaikalle.
Löys Lumijäljen, kaunihin, valkoisen. Piiloutunut ol’ kuusen alle.
”Oi HankiPeikko, mon amour! Odotin!”
Poju, viherpää apeana silmäili Lumijälkeä. ”Odotit.”
”Mikä on hätänä, viherkaarnani?” Kysyi Lumijälki, Pohjantähti huolestuneena.
”Oletko valmis armaani tekemään valan? Jopa kuolemahan” tahtoi poika tietää vakavana.

”Teen mitä vain, tahdon kanssas olla!” huus tytär hiisiheimon.
HankiPeikko nappas’ Lumijäljen käen omahansa, yhdessä taivalsivat muista erohon.
Koht’ Kuohukallioita, tuomiohon tuohon.
Itkien otti vastaan koski rakastavaiset uomaansa, huomaansa.

Nyt on Kuohukalliot uudelleen nimetyt.
Vihityt kalliot, itkuaan suruaan vuosia vierittänyt.
Kaksi uutta kiveä vihityiltä löytyy.
Yhteen kietoutuneina, suudelmaan ikuiseen, ne kiertyy.

Menneet on HankiPeikko ja Lumijälki.
Toinen nuor’na peikko, toinen kaunis kuin Pohjantähti.
Jättivät tarinan jälkeensä. Legendan vanhan, iäisen.
Se kuunnelkaa ja muistakaa Rakkaus, sekin iäinen.

Vanha Varas Nekku kiikkuskivellään uinuu.
Tarinan kuulijat metsään katsoo, kuuluu.
Vihityt kalliot kuohuaa pauhuu.
Itkee, ulvoo, suruvalitus kuuluu.