Osa 1:Kun prinsessa keksi, mitä haluaa lahjaksi, ja kun hän sai tietää, miten tullaan onnelliseksi.
Olipa kerran kuninkaanlinna nimeltä Kansolii, ja siellä asuivat kuningas, kuningatar ja kaunis ja kiltti, kaikin puolin herttainen prinsessa. Tämän prinsessan nimi oli Ilona, ja hänellä oli hurmaavat, mustat korkkiruuvikiharat, joiden päällä keikkui kultainen kruunu. Silmät olivat häikäisevän siniset, kuin kesäinen taivas kauniin hiekkarannan yllä, ja silmät olivat myös iloiset, ne tuikkivat aina prinsessan innostuessa eli miltei aina. Vain silloin silmät eivät tuikkineet, kun prinsessa mietti olevansa kyllä iloinen, muttei kuitenkaan onnellinen. Prinsessan mielestä siinä oli suuri ero ja hän halusi tulla onnelliseksi.
Tuli prinsessan kuudestoista syntymäpäivä, ja Haltiatarkummin kysyessä, mitä hän haluaisi lahjaksi, prinsessa vastasi näin: "Hyvä haltiatarkummi, minä olen saanut kaikkea, mitä toivoa saattaa. Minulla on hyvä koti, ihanat vanhemmat, paljon ystäviä, olen fiksu ja kaunis. Mutta en ole onnellinen. Minä tahtoisin kovasti tulla onnelliseksi. Olisiko se mitenkään mahdollista?"
Haltiatarkummi mykistyi ja alkoi verkkaisesti puhua.
"Prinsessa Ilona, toiveesi on melko hankala toteuttaa, mutta koska selvästi olet miettinyt asiaa ja on sinun syntymäpäiväsi, lupaan nyt miettiä, mitä voin tehdä. Tulen kertomaan heti, kun keksin jotain. Tai sovitaan, että tulen viimeistään kolmen päivän päästä, riippumatta siitä, olenko löytänyt ratkaisun vai en." Prinsessa kiljahti riemusta ja kertoi, että ne kolme päivää olisivat pitkiä odottaa, mutta hän olisi kärsivällinen, jos tulisi sitten onnelliseksi. Haltiatarkummi hymyili, kohotti kätensä ja muistutti vielä: "Tiedäthän, että onni ei tule yhtäkkiä. Sinun täytyy tehdä sen eteen töitä, eikä silti ole varmaa että tulisit onnelliseksi." Sitten Haltiatarkummi katosi.
Voi, miten vaikeaa oli odottaa! Prinsessa juoksenteli puutarhassa, loikoili nurmikolla, keräsi kukkia, meni sisälle omaan huoneeseensa lukemaan kirjoja, meni takaisin puutarhaan kävelylle, söi, maalasi kuvia, leikki kissansa ja koiransa kanssa, sovitti hameitaan, peseytyi ja meni nukkumaan. Ja tämä oli vasta ensimmäinen päivä! Vielä kaksi päivää. Jotenkin aika kuitenkin kului ihmeen nopeasti. Vihdoin kolmaskin päivä oli siirtynyt iltaan, ja prinsessa meni jännittyneenä nukkumaan.
Aamu valkeni, kun prinsessa jo pomppasi ylös. Miten hän voisi nukkua pitkään, jos pian hän saisi tietää miten tullaan onnelliseksi.
Vihdoin Haltiatarkummi saapui. Hänellä oli mukanaan pieni laukku. Hän viittoi prinsessan ulos, ja kävellessään alkoi kertoa: "Tässä laukussa on pieni pullo. Siinä on vettä Onnellisuuden järvestä. Sinun täytyy etsiä tämä järvi ja kaataa tämä vesi sinne."
Siihen prinsessa: "Sehän on helppoa. Tuo vesi on mustaa. Etsin vain järven, jossa on mustaa vettä." Haltiatarkummi hymyili, ei ollenkaan pilkallisesti. "Järven vesi on aivan tavallista. Tuo vesi muuttuu tavalliseksi, kun se pääsee Onnellisuuden järveen. Kun löydät jonkun järven, kaada tätä vettä sinne. Jos veteen ei jää mustaa jälkeä, olet löytänyt Onnellisuuden järven. Mutta käytä sitä säästellen. Minulla on vain tämä yksi pieni pullo, ja tämä on lisäksi juomavettäsi." "Juomavettä! Enhän minä voi juoda mustaa vettä!"
Haltiatarkummi naurahti ja kertoi, että kun hän kaataisi vettä pisaran vettä laukussa olevaan astiaan ja lausuisi "Minulla on jano, juota minut", astia olisi täynnä hyvää vettä, joka sammuttaisi janon. "Laukussa on myös pieni kilisevä kello. Kun olet löytänyt Onnellisuuden järven, kilistä sitä, niin tulen ja kerron, mitä sinun täytyy tehdä seuraavaksi."
Prinsessa unohti olla kiltti ja kiitollinen lahjasta ja älähti: "Mitä minun pitää seuraavaksi tehdä vai? Eikö järven etsimisessä ole kylliksi työtä?" Haltiatarkummi vilkaisi häntä toruvasti ja muistutti, että onnellisuuden eteen pitää nähdä vaivaa. Prinsessa pyysi anteeksi hermostumistaan ja kysyi, koska hänen pitäisi lähteä matkaan. "Heti. Et tarvitse kuin tämän laukun. Niin, ja kun pääset metsään, niin soita kelloa, niin tuon sinulle vielä yhden apuvälineen. Muista myös olla kohtelias jokaiselle vastaantulijalle, ja auttaa heitä, jos he apua tarvitsevat."
Niin prinsessa Ilona lähti matkaan iloisesti hypähdellen. Hänen vanhempansa, kuningas Leo ja kuningatar Saara, olivat olleet iloisia siitä, että Ilona saisi nähdä maailmaa. "Ehkäpä löydät matkalla myös oman elämäsi prinssin", olivat he myös vihjanneet.
Osa 2:Kun prinsessa lähti matkalle, ja kun hän kohtaa lehmipaimenen, joka osoittaa tien kohti lähintä järveä.
Prinsessa tepasteli iloisesti tietä eteenpäin. Matkalla hän näki kauniita taloja, suuria puita ja perhosia. Voi, perhosia oli vaikka kuinka paljon! Oli pieniä sinisiä, suuria punaisia, iloisen näköisiä keltaisia, sekä aivan sateenkaaren värisiä. Ja linnut, voi, lintuja oli joka puolella, kaikki olivat värikkäitä ja lauloivat kauniisti. Prinsessa oli aivan ihmeissään, sillä linnan puutarhassakaan hän ei ollut nähnyt niin paljon kaikkea, pieniä, valkeita kukkia, ihanan tuoksuisia pensaita, mutkalle kasvaneita puita. Tämä oli hänelle yhtä suurta seikkailua.
Prinsessa näki tiellä edessään valtavan pölypilven. Kuului lehmien ammumista ja pojan huutoja. Prinsessa tajusi kohtaavansa pian lehmipaimenen tai useamman. Hienoa, sillä nyt hän voisi kysyä tietä metsään. Prinsessa muistutti vielä, että pitää olla kohtelias, kiltti ja avulias. Silloin hän näki jo lehmipaimenen. Poika oli ehkä Prinsessan ikäinen, ehkä hieman nuorempi. Vaaleat hiukset olivat tuulen tuivertamat, ja punaisten poskien yllä tuikki kaksi iloista silmää. Hymyillen poika kysyi, millä asialla oltiin matkalla. "Voi, minun pitäisi mennä lähimmälle järvelle. Sinä varmaan tiedät tien, kun lehmiäsi paimentelet pitkin maita." Poika hypähteli ja ohjasi hajamielisesti pari lehmää takaisin tielle. "Tottahan toki minä tien näytän, kun itse prinsessa sitä pyytää. Minun täytyisi vain viedä lehmät aitaukseen. Se on tuossa ihan polun päässä. Jos arvon prinsessa voisi odottaa, niin vien lehmät kotiin ja tulen sitten näyttämään tietä." Prinsessa kuunteli tarkasti ja sanoi sitten: "Kyllä minulla on aikaa odottaa. Ja voit kutsua minua Ilonaksi." Poika hymyili iloisesti. "Kiitos. Minun nimeni on Tapio." Tapio lähti iloisesti hypellen matkaan, ja prinsessa odotteli tien laidassa. Pian Tapio palasi mukanaan leipää. "Mennään", hän sanoi ja jatkoi, "matka on pitkä".
He olivat kulkeneet jonkin aikaa, kun saapuivat metsän laitaan. Kävellessään Ilona oli kertonut, mitä oikeastaan teki matkallaan. Tapiosta oli tullut heti kuin läheinen ystävä. He olivat jakaneet Tapion leivän puoliksi ja juoneet Onnellisuuden järven vettä. Oli harmillista erota tässä, mutta Tapion pitäisi palata auttamaan äitiään iltalypsyssä. "Jää siksi aikaa, että näet Haltiatarkummin. Hän on todella mukava". Tapio nyökkäsi. Ilona kaivoi laukusta kellon, ja soitti sitä. Kun viimeinen helähdys jäi kaikumaan, ilmestyi Haltiatarkummi paikalle. "Oletpa nopeasti matkasi taittanut. Ja oppaankin löysit." Hän nyökkäsi Tapiolle ystävällisesti. Sitten hän kääntyi prinsessan puoleen. "Tässä on taikavarpu. Se on Onnellisuuden metsästä. Kun sinulle tulee nälkä, piirrät ympyrän ilmaan, kosket sillä maata ja sanot "Minulla on nälkä. Ruoki minut", niin siihen tulee marjoja. Ne ovat pieniä, mutta poistavat kyllä nälän. " Ilona niiasi niin nätisti, kuin vain prinsessa voi osata, ja kiitti Haltiatarkummia. Haltiatarkummi hymyili. "Pian tulee yö. Kulje hieman polkua eteenpäin, niin löydät joukon suuria kiviä. Mene suurimman kiven luo siihen kohtaan, jossa kasvaa sammalta. Koputa varovasti kiven pintaa ja pyydä yösijaa ja sano, että minä lähetin sinut. He päästävät sinut kyllä sisään. Hyvää yötä, rakas prinsessa Ilona. Sinun täytyy rientää nyt". Sitten Haltiatarkummi oli tiessään. "Olipa kummallinen kummitäti" totesi Tapio nauraen. Hänkin heilautti kättään ja lähti kotiinsa. Ilona jäi katsomaan Tapion etääntyvää selkää. Kun Tapio oli hävinnyt mutkan taakse, Ilona lähti matkaan. "Kummallista, että linnut laulavat vielä, vaikka kohta tulee pimeää", hän totesi itsekseen ja jatkoi kävelyään.
Oli jo pimeää ja melko viileää. Ilona näki kivijoukon ja riemastui. Huolellisesti hän suki mekkonsa siististi ja otti risuja ja neulasia hiuksistaan, ennen kuin koputti kiveen. Pieni ääni vastasi koputukseen. "Kuka siellä on? Nyt on jo pimeää, emmekä mielellään avaa ovea öisin". "Minä olen Kansoliin kuninkaan tytär, prinsessa Ilona. Haltiatarkummi sanoi, että saisin täältä yösijan." Sammal väistyi heti ja Ilonan käskettiin astua sisään. Pieni, kauniin kultaista valoa hehkuva siro tyttö, ei, ei hän ollutkaan tyttö, hänellähän oli siivet. Keiju. No, kuitenkin, keiju johdatti Ilonan pieneen, siniseen ja viileään huoneeseen. "Toivottavasti tämä kelpaa sinulle. Jos tarvitset jotain, kutsu minua. Olen Cilledin. Ja tässä", hän sanoi ja osoitti huoneeseen astunutta hyvin samannäköistä keijua, "on siskoni Fecelia." Keijut hymyilivät kauniisti ja astelivat kepeästi pois huoneesta. Väsyneenä prinsessa nukahti heti. Hän näki tälläistä unta: hän asui kauniissa mökissä järven rannalla. Hänellä oli prinssi, vaaleahiuksinen, kiltti ja iloinen. Heillä oli lehmiä, lampaita ja kanoja. Unessa hän tuuditti sylissään kahta pientä vauvaa, toinen oli tumma- ja toinen vaaleahiuksinen. Molemmilla oli suloiset kiharat ja häikäisevän siniset silmät. He olivat pikku prinssi ja pikku prinsessa. Hänen lapsiaan, siis. Hänelle jäi unesta mieleen omenapuun tuoksu kukinta-aikaan. Mutta jotain prinsessa ei saanut mieleensä, vaikka hän muisti pieniä yksityiskohtia, kuten koristellut, valkoiset ikkunanpielet.
"Cilledin, näin ihanaa unta". Keiju kääntyi kannoillaan ja sanoi väsyneesti: "Minä olen Fecelia. Mutta ei se mitään, monet sekoittavat meidät". Sitten Fecelia kiljahti pelästyneenä. "Unen! Kaikki tässä sängysä nähtävät unet ovat enneunia! Pysy siinä, minä juoksen hakemaan muut". Sitten Fecelia lensi vauhdilla ulos huoneesta huutaen kaikkia tulemaan Siniseen idänpuoleiseen huoneeseen.
Vihdoin kaikki olivat koolla, ja Ilona alkoi kertoa unestaan. Kaikki kuuntelivat tarkasti ja nyökkäilivät onnellisina. Kun Ilona lopetti puhumisen, hyvin kalpea, miltei läpinäkyvä, todella hento ja kaunis, nuori keiju kiljahti iloissaan: "Ihanaa, Suuren Keijun ennustus toteutuu sittenkin!" Vierellä olevat koettivat hiljentää keijun hädissään. "Maibylisee, hiljaa!" Cilledin sähähti silmät kipunoiden.
"Mikä ihmeen ennustus?" Ilona kysyi aivan ihmeissään. Hän huomasi miten keijut vilkuilivat toisiaan ja räpäyttelivät siipiään. Pian huoneen täytti siipien hiljainen värinä, joka sai Ilonan mielen muuttumaan oudon kevyeksi. Hänen teki mieli nousta lentoon, vaikkei hänellä siipiä ollutkaan. Sitten keijut alkoivat laulaa hieman oudolla, mutta kauniilla, hymisevällä äänellä ja tarttuivat Ilonan käsistä ja nostivat kevyesti ylös. Hän tajusi keijujen lahjoittaneen hänelle siivet, ehkä vain joksikin aikaa, mutta kuitenkin. Hän lenci Cilledinin ja Fecelian ja kolmen muun keijun kanssa. He ylittivät kirkkaana virtaavan, ihanasti solisevan puron, auringonkukkaniityn, viljapellon ja kylän. Edessä näkyi valtava vuori, jonka rinteelle he laskeutuivat. "Nyt menemme tapaamaan Suurta Keijua. Sinun täytyy esittää olevasi yksi meistä. Tästä lähtien olet Nadiola, keiju Alfedenaun metsästä. Ja muista, et saa puhua mitään, ellei kysytä.", Fecelia neuvoi ja Ilonan nyökättyä keijut alkoivat taas laulaa ja hipaisivat vuorotellen Ilonan hiuksia. Pian ne hohtivatkin samaa kultaista valoa kuin muidenkin keijujen hiukset. Cilledin pyörähti pari kertaa Ilonan vierellä ja yht'äkkiä Ilonan yllä oli keijumainen, vaalea mekko. "Nyt me olemme valmiit. Nadiola, käytä siipiäsi ja seuraa meitä", Cilledin sanoi ja taas muut keijut hipaisivat nopeasti siipiään. Ilonan vaisto käski tehdä samoin ja hups- hän nousi ilmaan. Voi, kuinka ihanalta lentäminen tuntuikaan. Tuntea tuulen leikki hiuksissaan, nähdä koko maailman alapuolellaan, aistia auringon lämmön ja tietää olevansa kaukana huolista ja murheista, voi, jos kaikki tietäisivät millaista lentäminen on, olisi jokainen halunnut itselleen siivet. Näin Ilona ajatteli ja jatkoi lentoaan.
Lopulta he saapuivat Suuren Keijun mökin luo. Keijujen mielestä se oli kuin palatsi, hehän olivat tottuneet elämään kivenkolossa. Ilona, palatsielämään tottuneena huomasi silti mökin ympärillä leijuvan taianomaisuuden. Mökin oven edessä istui hieman ankean näköinen keiju. Ilona katsoi pitkään, ja huomasi siipien olevan repaleiset. Keiju kertoi olevansa nimeltään Gaujina ja hakevansa parannuskeinoa haavoihinsa. Muut keijut katsoivat Gaujinaa säälien. Keijuille siivet olivat elinehto, ilman siipiä keiju oli yhtä arvokas kuin kuollut orava. Mökin ovi avautui ja hyvin vanha keiju pyysi seuruetta sisään. Ilona ei malttanut ola hiljaa nähdessään Gaujinan surkean ilmeen, vaan viittasi kädellään Gaujinaan. "Hänellä on vaikeita haavoja, jotka vain pahenevat odottaessa. Hän saa mennä ensin". Vanha keiju näytti pyörtyvän. "Sjuuri Kheiju ossa kyllää aivaan itsee päätelä, kuka täytyy tulla ensin". Keiju puhui kummallisella korostuksella ja kiekuvalla äänellä, joka osoitti keijun harmistuksen. Cilledin tönäisi Ilonaa pelästyneenä. Ilona ei aikonut antaa periksi. Hän nosti päänsä pystyyn ja tuijotti vanhaa keijua silmiin. "Hän MENEE ensin". Vanha keiju oli aikeissa väittää vastaan, mutta pehmeä, mutta vahva ääni kuului mökistä: "Betine, katso häntä silmiin ja päästä Gaujina ensin". Ilona ymmärsi heti äänen kuuluneen Suurelle Keijulle. Betineksi kutsuttu harmistunut keiju suuntasi jäänsinisten silmiensä katseen suoraan Ilonaan, ja sitten ilme kasvoilla suli. "Antakaa antteksi, mina ei tajunnut, että te tulla prinsessa takia". Ilona pelästyi, hänhän oli täällä salaa, keijuna. Sitten Betine jatkoi jaaritteluaan:"Prinsessa Iloona, hän olla niin ihana lapsi. En ole aikoihin häntä nähnyt lainkan". Sitten hän viittasi Gaujinan sisään ja sulki mökin oven perässään. "Läheltä piti, NADIOLA!" Fecelia kivahti Ilonalle. "Sinunhan piti olla hiljaa!" Silloin yksi keijuista laski kätensä Fecelian olalle ja tyynnytteli keijujen kielellä. Se kuulosti Ilonan mielestä kehtolaululta, hyrisevän pehmeää mutinaa, jossa sanat ääntyivät erikoisella tavalla. Yhtään kovaa äännettä ei kuulunut, ei yhtään k-, r- tai p-kirjainta missään sanassa.
Gaujina astui mökistä ulos onnellisen näköisenä ja pysähtyi Ilonan kohdalle. "Kiitos, kun autoit minua. En olisi ikinä uskaltanut itse vastustaa Betineä. Taidat olla uusi täälläpäin?" Ilona hymyili ja vilkaisi muihin. "Tavallaan". Gaujina otti mekkonsa laskoksista pienen, läpinäkyvän kiven. "Tälläistä sanotaan Totuuden Kristalliksi. Se auttaa sinua löytämään etsimäsi." Ihmeissään Ilona katsoi Gaujinan silmiin, ja oli näkevinään niissä Haltiatarkummin silmien kipinöinnin. "Kiitos", Ilona sanoi hiljaa. Gaujina kumartui lähemmäs ja kuiskasi niin hiljaa Ilonan korvaan, etteivät muut kuulisi: "Ole hyvä, prinsessa. Sinulla tosiaan on hyvä sydän." Gaujina hymyili vinosti ja lennähti tuulen mukana korkealle ja katosi pian näkyvistä. Muut keijut eivät huomanneet mitään erikoista, koska oli tapana antaa pelastajalle joku lahja. Ilona kuitenkin tiesi, että Haltiatarkummi koettelisi häntä vielä usein.
Osa 3:Prinsessa tapaa Suuren Keijun ja pääsee ensimmäiselle järvelle
"Olette siis tuonut hänet, Nadiolan kuulemaan ennustukseni. Miten voi olla mahdollista, ettei hän ole kuullut siitä? Joka ikinen keiju osaa tarinan ulkoa vaikka unissaan", Suuri Keiju sanoi keijuille pää hämmästellen kallellaan. Suuri Keiju oli kaunis, säteilevä. Ilona ei ollut pysyä jaloillaan, kun Suuren Keijun ja hänen katseet kohtasivat.
"Olen Alfedenaun metsistä, siksi en ole kuullut. Asun, tai siis asuin aivan Holttivuorien kupeessa, kunnes peikot tulivat ja tuhosivat minun ja seitsemän muun keijun asumukset. Tahtoisin kovasti kuulla tarinan teiltä itseltänne", Ilona sanoi Suurelle Keijulle. Hän ei ollut ikinä itse kuullutkaan Holttivuorista, mutta Haltiatarkummin antama kristalli toi sanat hänen suuhunsa.
Suuri Keiju huokaisi ja kohensi asentoaan, kun samalla lattiasta kasvoi valtavan kokoisia sieniä istuimiksi keijuille. Suuri Keiju huokaisi vielä kerran ja aloitti hitaasti.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
