Sanat paperilla.

Otan kynän käteeni ja huomaan sen tylysyntyneen. Teroitan sen kuin tikarin, sillä purkautuu sydän hiljaisin.

Tarkastelen edessäni olevaa paperia. Se on tyhjä, orpo. Ei grafiitin tahraa, ei pyyhekumin muruja. Kukaan ei ole yrittänyt korjata virheitä, eikä kukaan ole yrittänyt kertoa tarinaa. Ehkei kukaan ole halunnutkaan.
Piirrän kirjaimen. Sitten toisen, kolmannen ja neljännen. Hetkeä myöhemmin paperilla on liuta sanoja. Kirjoitan lisää, paperi alkaa täyttyä. Lause toisensa perään teksti saa muotonsa. Virheitä syntyy paljon, pyyhin ne pois ja teen korjauksia. Siitähän tässä on kyse.
Ennen orpo, tyhjä, hylätty paperi lojui pöydällä. Nyt sitä koristavat kirjaimet, tahrat ja veripisarat. Työ sattui, mutta palkitsi.

Ehkä paperin kantama tarina kerrotaan eteenpäin. Ehkä sanojen merkitys unohtuu elämän harmaudessa, mutta ne tulevat säilymään.
Ja mitä paperi piti sisällään.
”Tämä ei ole virheetöntä, mutta arvokkaampaa kuin tiedätkään. Avasin sydämeni, kiduin kirjoittaessani ja nyt hengitän onnellisempana kuin koskaan. Minä rakastan sinua.”