Nimetön

usein lomalla
tunnen eläväni uutta lapsuutta

kuljen tutuilla kaduilla,
istun olohuoneessa isäni ja äitini kanssa

vaellan hieman päämäärättömästi
mutta siltikään en koskaan eksy, kunnolla

(tosin tietysti,
nyt en enää piilottele, pelkää
en kysele enää
"onko näin hyvä"
"saanko minä olla näin")

Niin, istun isäni äitini vieressä
ja katson rakastavaisia
hieman kainosti,
mutta uteliaana kuin pikkutyttönä

mitähän tuo on kaunista ihmeellistä
miltähän tuo tuntuu?

toisen ihmisen käsi harteilla
hipaisu polvella

jaetut suunnitelmat ja yhteiset horisontit

miltä se tuntuu
kun rakastaa
niin paljon

NIIN

jokainen rakkaus on uusi tarina
ja tarinoita olen aina tykännyt
lukea, kuunnella

jo lapsena sohvannurkassa

lumoavia ne ovat minusta edelleen
muiden rakkaudet

mutta... mitä enemmän näen tätä elämää,
tätä maailmaa

mitä enemmän kohtaan ja tunnen sitä,
mistä olen lukenut kirjoissa ja sanomalehdissä

sitä enemmän
toivon omaa tarinaa
omaa puhdasta lehteä
jonka täytän

haparoivin kirjaimin
vahvoin vedoin
sillä, mikä tekee minusta minut
ja sinusta sinut
ja meistä meidät