557

Kuin höyrystynyt vesi
öisen lammen pinnalla
on mun sydämeni,
ei järki käy sen rinnalla.

Muistelen yksin aikaa,
jolloin rakastin.
sitä ihanaa aikaa,
jolloin itseni kokonaan avasin.

En tiedä mitä ajattelin, kun sut kohtasin
sen jälkeen en ainakaan mitään.
Uusi ja outo tunne minut valtasi
ja janosin sitä vain lisää.

Katseellani ahmin sinua,
silmäsi mieleeni painoin.
Ajattelitko ollenkaan minua,
kun sydämeni taskuusi laitoit.

Et antanut sille ilmaa,
koska se tarvitsi vain sinua.
Vannoit ettei koskaan
se tuntisi kipua.

Lämmin ja ihanan hellä
oli kosketuksesi pehmeä.
Muistan aina sen hymyn,
joka oli niin lempeä.

Mutta jotain tein väärin
kun kauemmas astelit
ja niin vähin äänin
elämästäni pakenit.

Vain kirje pöydälläni on,
sanot, ettet löydä ketään
jota rakastat näin paljon
mutta tunteitasi pelkäät.

Nyt yksin huudan nimeä
jonka tuuli pyyhkii pois
ja se tekee niin kipeää,
kaipuu sielussani soi.

Harhailen yksin kaduilla,
nimeäsi hiljaa kuiskaan,
mutta toista samanlaista
en löydä noista muista.

Illalla ikkunalla istun
kuulta odotan vastausta
hiljaisuudessa vain riudun
ilman sun rakkautta.

Odotan sitä päivää että palaat
ja minut rakastat ehjäksi
silloin sydämeni mulle kertoo,
että turhaan pelkäsin.