Into Eternity
Miten tunne syntyy,
joka kopioi leikkijöiden
mielenliikkeet
hämmentää, heijastaa
ja lopulta sotkee
koko pelikentän
marionetit hymyilevät toisilleen,
olen kyllästynyt
niiden pimputukseen
vetäisin ovikelloni irti taajuudesta,
kaikki valuu vastaajaan
--
mietin missä kohtaa
kadotimme toisemme
todellisuushan ei tartu
pelkkiin koomillisiin kaikuihin
yrittäessäni hipaista pintaa,
läpimurto sulattaa naamiot
ja
ihmisen älykkyys pettää odotuksemme
joskus vihaan sen tähden itseäni
miksi me emme näe enää samoja unia?
--
miksi onnettomuudet seuraavat sukupolvia
mikä kirous on langetettu kärsimykseen,
että aina hieman ennen
sanoissa luvattua rajaa
ihminen kaatuu,
matka ollessa liian pitkä
ja lopulta kuolee
--
olen mittailut perspektiiviä
piirtänyt muotoja,
sanoittanut elämää
ja aina heti syntymän jälkeen
tapahtuu jokin väärinkäsitys,
joka leikkaa uniltani siivet
minun on jaettava itseni
arjelle kuin leipä pusseihin
etteivät ajatukseni karkaisi
ja esineellistäisi luovuuteni nälkää
--
miksei pyhimyksen
sankarillista hyveellisyyttä
pysty ohjaamaan taiteen muodoksi
lyyrillisen välittömyyden
olla jotain muuta kuin
marttyyrin keksimä ihme todellisuudesta
lauluja maan taivaasta
(miksi muuten iän karttuessa alamme
haikailla nuoruutta, no seuraavassa ehkä tähän...)
miten uskottavaa,
tavanomaisen teatraalistako
eihän luovuudessa ketään voi sitoa sääntöihin,
jotka eivät aselajissaan tarkoita mitään
vaikka repisivät sydämen sielun alustastaan
eikä pimeästä ole
aina pakko päästä illuusiomaiseen pelastuksen odottamiseen,
jos haluaa nauttia pienen palasen hämärästään
--
kuinka monet kerrat
olen miettinyt
sanojen haavoittavuudesta
kieltäytyä enää kirjoittamasta
vakaumukseni vastaisesti
ja silti tulen onnettomaksi
kahlitessani vapauttani
maailmankatsomuksen etsinnässäni,
tahtoisin hävittää kaikki muistini kirjoittamat jäljet
ja nauraa hysteerisesti vain omassa kuplassani
--
näistä riveistähän ei koskaan kukaan tiedä,
eikä niitä ole tarkoitettu todellisuudelle
himoitsen kirjoittaa opetuslasten joukoissa ja silti tunnen syyllisyyttä
heijastelemalla omaa kuvaani, jonka tuhoaa oma ylpeys
(voiko kaksilla vankkureilla ajaa, se on vähän kuten kanttori Piiparinen, jolle on sallittu ottaa vain ulkoisesti).
kiusausten tie,
olisiko se oma oikea kärsimykseni
huomatessani ettei kuolemakaan enää näyttänyt vapauttajalta
taistelussa syntitottumuksiani vastaan
ja
kirjoitusten kulkea edelleen rinnallani
(montako kertaa näitä samoja asioita saa pyytämällä anteeksi?)
--
sanani ovat pelkkää selittelyä ja saivartelua,
vaikka pitäisi kertoa todellisuudesta,
jossa elämä asuu
kosmos on muutakin kuin
kärsimystä, lankeamisia, iloa, nautintoja
asettamattomia sanoja kokonaisuuksiin
rakkaus olisi vapautettava kahleistaan
ennen kuin sen kuva häviää sielujemme silmistä
nyt kun vielä ymmärrämme
mitä se oikeasti tarkoittaa ennen kiveemme hakattua ikuisuutta
joka kopioi leikkijöiden
mielenliikkeet
hämmentää, heijastaa
ja lopulta sotkee
koko pelikentän
marionetit hymyilevät toisilleen,
olen kyllästynyt
niiden pimputukseen
vetäisin ovikelloni irti taajuudesta,
kaikki valuu vastaajaan
--
mietin missä kohtaa
kadotimme toisemme
todellisuushan ei tartu
pelkkiin koomillisiin kaikuihin
yrittäessäni hipaista pintaa,
läpimurto sulattaa naamiot
ja
ihmisen älykkyys pettää odotuksemme
joskus vihaan sen tähden itseäni
miksi me emme näe enää samoja unia?
--
miksi onnettomuudet seuraavat sukupolvia
mikä kirous on langetettu kärsimykseen,
että aina hieman ennen
sanoissa luvattua rajaa
ihminen kaatuu,
matka ollessa liian pitkä
ja lopulta kuolee
--
olen mittailut perspektiiviä
piirtänyt muotoja,
sanoittanut elämää
ja aina heti syntymän jälkeen
tapahtuu jokin väärinkäsitys,
joka leikkaa uniltani siivet
minun on jaettava itseni
arjelle kuin leipä pusseihin
etteivät ajatukseni karkaisi
ja esineellistäisi luovuuteni nälkää
--
miksei pyhimyksen
sankarillista hyveellisyyttä
pysty ohjaamaan taiteen muodoksi
lyyrillisen välittömyyden
olla jotain muuta kuin
marttyyrin keksimä ihme todellisuudesta
lauluja maan taivaasta
(miksi muuten iän karttuessa alamme
haikailla nuoruutta, no seuraavassa ehkä tähän...)
miten uskottavaa,
tavanomaisen teatraalistako
eihän luovuudessa ketään voi sitoa sääntöihin,
jotka eivät aselajissaan tarkoita mitään
vaikka repisivät sydämen sielun alustastaan
eikä pimeästä ole
aina pakko päästä illuusiomaiseen pelastuksen odottamiseen,
jos haluaa nauttia pienen palasen hämärästään
--
kuinka monet kerrat
olen miettinyt
sanojen haavoittavuudesta
kieltäytyä enää kirjoittamasta
vakaumukseni vastaisesti
ja silti tulen onnettomaksi
kahlitessani vapauttani
maailmankatsomuksen etsinnässäni,
tahtoisin hävittää kaikki muistini kirjoittamat jäljet
ja nauraa hysteerisesti vain omassa kuplassani
--
näistä riveistähän ei koskaan kukaan tiedä,
eikä niitä ole tarkoitettu todellisuudelle
himoitsen kirjoittaa opetuslasten joukoissa ja silti tunnen syyllisyyttä
heijastelemalla omaa kuvaani, jonka tuhoaa oma ylpeys
(voiko kaksilla vankkureilla ajaa, se on vähän kuten kanttori Piiparinen, jolle on sallittu ottaa vain ulkoisesti).
kiusausten tie,
olisiko se oma oikea kärsimykseni
huomatessani ettei kuolemakaan enää näyttänyt vapauttajalta
taistelussa syntitottumuksiani vastaan
ja
kirjoitusten kulkea edelleen rinnallani
(montako kertaa näitä samoja asioita saa pyytämällä anteeksi?)
--
sanani ovat pelkkää selittelyä ja saivartelua,
vaikka pitäisi kertoa todellisuudesta,
jossa elämä asuu
kosmos on muutakin kuin
kärsimystä, lankeamisia, iloa, nautintoja
asettamattomia sanoja kokonaisuuksiin
rakkaus olisi vapautettava kahleistaan
ennen kuin sen kuva häviää sielujemme silmistä
nyt kun vielä ymmärrämme
mitä se oikeasti tarkoittaa ennen kiveemme hakattua ikuisuutta
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=h4cbw8sD56Y&list=RDh4cbw8sD56Y&start_radio=1
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi




