ajan_viille

vanhan tuulipuvun kahina
yhdistää meitä
valmiiksi tampatuilla poluilla käyviä
alkuiltapäivän eläjiä

kumarat selät
harmaankelmeät kasvot
olimmeko mekin niitä joskus, tosiaan
nuoria ja kauniita?

voi, minä juoksin maratoneja
käsin kokosin hehtaareittain heinää
heitin seipäille
illalla vein tyttöni tansseihin

minä olin voimani
nyt nojaudun ovenkahvoihin

on kuin muut eivät kokisi sitä
jalkojensa väkeä
heille se on ensin itsestäänselvyys,
lopulta hupeneva luonnonvara

minä elin vasta
juostessani tunturille
henkeä haukkoessani
veri korvissa kihisten

minä elin vasta -
milloin se kaikki katosi?
milloin tuulipuku alkoi roikkua päälläni,
milloin lakkasin olemasta?

kaikki hetket
kuolemattomuudessa kiinni
valetta vain, ja kestämätöntä
on elämä, virvatulia