elän?

Sattuu.

Kipu tuntuu enemmän, syvemmin kuin ymmärrän.
Hymy huulillani ei näytä tunnetta, vain minä tiedän.
Kyynel vierii poskelle, ei sitä kukaan kuivaa pois.
Itselleni vakuutan, joskus vielä elämä helpompaa ois.

Katson peiliin, mutta en siellä enää itseäni nää.
Nään vain vartalon vieraan, kenelle kuuluu tää?
Mihin katosi ilo nuoren ihmisen, aina iloisen?
Se on niin kaukana, että sitä enää muista edes en.

Mistä ihmeestä hinta tällainen maksetaan?
Turhasta, siitä mitä luulin, mutten saanutkaan.
Toiset maksaa saman mieluusti ja vielä enemmän,
minä antaisin vanhasta vaikka koko elämän..

Kipu turruttaa koko sydämen
ja lopulta vain elän
väkisin hengittäen