Sairasloma

Joskus tuntuu kuin olisin viittä vaille parikymppinen.
Kuusikymmentä vuotta vanhemmassa ruumiissa.
Sisuskalut hajalla, vatsa kipeenä ja polvi rikki,
istun sairaalan odotustilassa. Suljettujen ovien takana,
vanhojen miesten ja naisten ympäröimänä, jotka ovat uusimassa reseptejään. Harva haluaisi olla täällä. Kaikki ovat hiljaa ja nöyrinä, ei saa valittaa. Jotkut eivät kestä odotusta.

Puolitoista tuntia myöhemmin pääsen sisälle huoneeseen. Kerron vaivastani, lääkäri kääntelee polveani eri suuntiin.
- "Sattuuko?"
- "Sattuu."
- "Mites sen viinan kanssa on mennyt?"
- "Ihan hyvin on mennyt." Sanon ja mietin että sitä on
riittänyt tarpeeksi.
- "Joo, ei ole murtunut. Mä kuule kirjoitan sulle pari päivää sairaslomaa ja laitan mukaan reseptin buranaa. Sen pitäis kyllä parantua siinä ajassa itsestään."
- "Ok..?!"

Laitan oven kiinni ja nilkutan ulos.
Pihalle päästyäni otan polkupyörän telineestä ja alan polkea.
Ketjut on läpiruostuneet ja niistä lähtee hirveä ääni.
Aivan kuin koko pommi olisi räjähdys pisteessä, valmiina posahtamaan hetkenä minä hyvänsä.
Ylämäet on talutettava.

Jonkin matkaa poljettuani törmään sattumalta yhteen
kaveriini joka on täysin pihalla. Alamme puhua niitä ja näitä mm. bodareista ja amfetamiinin käyttäjistä. Lisäksi sanon hänelle:
- "Mä oon nyt sairaslomalla pari päivää .."
- "Pitäis vissiin itekkin löytää jotain duunia jostakin." Kaveri sanoo.
- "Mä ajattelin että vois mennä tohon baariin, etsä haluais lähteä mukaan istumaan?"
- "Nyt ei pysty/ kykene täytyy mennä jeesaamaan yhessä muutossa."

Tässä vaiheessa meidät ohittaa pikkupoika joka ajelee kypärä päässään pyörällään. Perässä polkee äiti ja kyydissä on vieläkin nuorempi lapsi.
Minä ja kaverini katellaan maailman menoa silmät pyöreinä ja änkytetään vieläkin jotain epämääräistä.

"Vittu mä tunnen ton naisen pakko mennä, nähään myöhemmin" sanon. Kaveri änkyttää "Oho, no niin, no niin, nähdään". Poljen edellä ajavan porukan kiinni, ja vaikka jo tiedän kuka nainen on saan viimeisen varmuuden siitä kun hän sanoo jotakin pojalleen kuten "Pysy nyt vain koko-ajan siellä tien reunassa, joku voi haluta ohittaa meidät." Vilkaisen olkani yli hänen (kaunista) naamaansa, enkä edes moikkaa ettei kukaan ajaisi turhaan ojaan. He jatkavat ajamistaan. Itse parkkeeraan pyörän telineeseen ja menen sisälle baariin.Tilaan kaljan ja istun tyhjään pöytään.

Mietin hiljaa mielessäni kaikkia epä-onnisia käännekohtia ja sattumuksia elämässäni. Kuinka vähän olen saanutkaan mitään aikaiseksi (Mitä olisi pitänyt saada?). Jos kuolisin tähän kiinnostaisiko se oikeasti ketään. Muistelen ensimmäistä tyttö-ystävääni ja sitä kesää kun ensimmäistä kertaa kohtasimme.
Se oli huoletonta aikaa, mutta muistaisiko hän vielä kuka olen.