Jokuvain

Kuuntelen tuttua ihmistä ja katselen samalla, kuinka hän pitää sylissä pientä vauvaansa, siinä on lapsen hyvä olla,
oman äitinsä sylissä, siinä on äiti,
siinä on turva.
Äiti valittaa väsymystään, haluaisin sanoa vain,
että jos minä saisin joskus oman pienen vauvan
niin en koskaan valittaisi.

Valitushaluni veisi muisto siitä, kuinka istuin lääkärin huoneessa, kyyneleet silmissä ja kuuntelin sanoja,
jotka tuomitsevat minut naiseksi, joka on ikuisesti lapseton.
Silloin aloin itkeä ja osa minusta on kai itkenyt
siitä asti, ja tulee itkemään koko elämäni ajan.

Nuorihan minä vielä olen, ja juuri se tekee tästä asiasta niin katkeran, en ehtinyt ikinä, yhtään lasta tekemään, ja nyt olen jo pahasti myöhässä. Minä olisin halunnut, sen oman vauvan joskus, en lapsettoman elämää. Nyt on kohtuni poistettu, unelmani särjetty.

Särjetty siitä huolimatta, että minä olisin niin kovin kauhean paljon tahtonut olla
joskus vielä raskaana ja synnyttää.

Olen aina pitänyt lapsista, otan tämänkin vauvan syliini. Leperrän vauvalle ja ajattelen vain, että tämä on ensimmäinen lapsi jota pidän sylissäni leikkauksen jälkeen.

Ennen olin niin kovin iloinen, kun katselin pieniä lapsia, nyt minua vain itkettää.
Äiti valittaa väsymystään, ei hän voi tietää eikä ymmärtää, että minun koko sieluani korventaa samaan aikaan sekä suru että kateus.
Kateus häntä kohtaan, joka sai sen mitä minä aina halusin, mutten ikinä tule saamaan.

Ojennan vauvan takaisin, en tiedä mitä äiti ajattelee minusta, kun lähden pois sanomatta sanaakaan. huomasiko kyyneleeni, en tiedä, mutta en selittänyt silloin enkä aio selittää myöhemminkään hänelle.
Miksi selittäisin, se on minun asiani, yksityisin kipuni.

Joskus haluaisin kuitenkin, niin kovin kauhean paljon kertoa jollekin, vaikka omalle äidilleni. Sanoa etten koskaan saa lasta, vaikka niin kovin kauhean paljon haluaisin, kertoa kuinka se tekee kipeää.

Mutta miksi sen tekisin? Mieluummin olen toisten ihmisten silmissä se nainen, joka on vapaaehtoisesti lapseton. Sekin on parempi vaihtoehto kuin tunnustaa, että minä olisin halunnut, niin kauhean paljon lasta, että olisin tahtonut montakin lasta, mutta en ollutkaan äidiksi tarkoitettu.

Edes äitini ei tarvitse tietää, kuinka kipeää se otti silloin lääkärin huoneessa, ja kuinka kipeää se on ottanut siitä hetkestä lähtien.
Nämä menneet kuukaudet, olen ollut kuin sumussa, miettinyt pieniä enkelilapsiani, joita ei koskaan ole ollut olemassa, eikä tule ikinä olemaankaan muualla kuin minun mielikuvituksessani.