DizzyLizzy

Hän värähtää, mutta pikemminkin mielihyvästä kuin mistään muusta. ”Minua ei ole koskaan ennen suudeltu.”
”Tiedän”, vastaan hymyillen ja kohotan käteni hänen kasvoilleen. Hyväilen sormillani hänen kauniita poskipäitään ja leuan kaarta. ”Oliko hyvä ensimmäinen suudelma?”
Hän miettii hetken. ”Kun olin kuuden vanha, isä vei minut ja siskoni tivoliin. Siellä oli ennustaja.” Hän pudistaa päätään hymyillen, silmät yhä suljettuina. ”En ole koskaan uskonut taikuuteen tai sellaiseen, mutta menin ennustajan luo, koska siskoni yllytti, ja annoin hänen katsoa kättäni. Ja se…” Hän avaa viimein silmänsä. ”Se tuntui vähän samalta kuin meidän suudelmamme.”
Katson häntä kiinnostuneena, koska hän on kummallinen kauneimmalla mahdollisella tavalla. ”Miten niin?”
”En usko yliluonnolliseen, enkä uskonut kuusivuotiaanakaan. En usko edes rakkauteen. Tarkoitan, ettei rakkaus ole mikään todellinen asia – se on vain käsite. Rakkaus ei ole tunne. Se ei ole yliluonnollinen olio eikä itsenäinen substanssi, koska sillä ei ole mitään todellista muotoa. Rakkaus on pelkkää puhetta ja ajatuksia. Se on kiintymystä, luottamusta, läheisyyttä ja intohimoa. Toisin kuin useimmat asiat tässä maailmassa, rakkaus pyrkii aina monimutkaisimpaan mahdolliseen muotoon, eikä se ole koskaan helppoa tai yksinkertaista. Kuka tahansa voi rakastaa ketä tahansa, mutta toisille rakastaminen tulee enemmän luonnostaan.” Hän vaikenee ja painaa kämmenensä mietteliäänä rintaani vasten. ”Todellinen rakkaus sekoittuu helposti satuun. Mutta minulle ero on aina ollut selvä.”
”Mihin sinä pyrit?” kysyn kärsivällisesti.
”Siellä tivolissa… vaikken uskonut yliluonnolliseen, minulla oli tietynlaisia odotuksia. Olin innoissani. Ennustaja tarttui käteeni ja luki kämmeneni uurteita. Odotin, että se tuntuisi jotenkin erikoiselta – ja joskus pelkästään se riittää.” Hän hymyilee. ”Se oli aika ihmeellistä.”
En voi olla vastaamatta hänen hymyynsä. ”Ja se tuntui samalta kuin meidän suudelmamme?”
”Aika lailla.”
”Sinä se olet ihmeellinen. Miten rakkaus liittyy mihinkään?”
Hänen hymynsä kääntyy vähän vinoksi. ”Sinun ei koskaan tarvitse sanoa, että rakastat minua, koska tiedän sen jo. Minäkin rakastan sinua ja ainakin kymmentä muuta ihmistä. Rakkaudessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Tärkeää on se, mitä siihen rakkauteen sisältyy. Tapa, jolla rakastaa toista.”
Mietin asiaa. ”Mitä minun sitten pitäisi sanoa, jos tahtoisin kertoa sinulle, että rakastan sinua niin kuin mies rakastaa naista silloin, kun tahtoo viettää tämän kanssa loppuelämänsä… ihan kahdestaan… enimmäkseen makuuhuoneessa?”
Saan hänet nauramaan. ”Mieti itse.”
Minä mietin. Katson häntä silmiin, enkä voi olla ajattelematta, että minä ehdottomasti rakastan häntä. Mutta millä tavalla? Mitä minä voisin sanoa, jos haluaisin kertoa hänelle, miltä minusta todella tuntuu, kun katson häntä? Mikä voi olla oikea vastaus? Onko olemassa väärää vastausta? Mikä minusta tuntuisi luontevalta?
Mitä rakkaus tuo minulle mieleen?
Hän on minulle valo yön pimeydessä ja oma varjoni päivän kirkkaudessa. Hän on minulle niin monta aamunkoittoa kuin tarvitsen ja niin monta auringonlaskua kuin minulle suodaan. Hän on minulle lohtu, helpotus, onni, mielihyvä, pelko, pettymys, huoli ja kaipaus. Hän on kaikkea, mitä tarvitsen ollakseni olemassa ja ihminen. Hän on kaikkea, mitä olen ja en ole. Hän on se osa minua, joka minusta puuttuisi ilman häntä.
Ilman häntä minulla ei olisi mitään.
Se kuulostaa aivan kamalalta ja aivan täydelliseltä, mutta sanat eivät ole oikeat.
Kuiskaan hänen kaulansa kauniiseen kaarteeseen vain: ”Olet minun alkuni loppuun asti. Olet minun loppuni alusta asti.”