Frenegade

Piirros elokuva ei kuvaa, - kohinaa.
Tunnen kuinka hengitys lamaa.
Mä istun. Ja hengitän.

Bussi kulkee, hiljaa valot vaihtuu. Kooma.
En tahdo katsoa, en tahdo, en tahdo et mua huomataan.

Hengitys ei kulje.

Nielaisen. Ääni kaikuu bussissa. Hävettää olla heikko.
Hävettää reagoida asioihin. Hävettää.

Bussi jatkaa matkaa. Alan toistaa jälleen samaa.
Ärsyttää.

Kukaan ei huomaa, ei voi huomata. Silti reagoin.
Kurkku täynnä räkää. Bussi on perillä, nyt ulos.

Ei ovet menee kiinni liian aikaisin.
Pakko huutaa.
Kurkku täynnä räkää.
Hävettää.

Kaupunki on luminen kun juoksen punaisia päin mutten en ehdi koko tien yli. Pakko taas odottaa. On nälkä, muttei voi syödä. Ei ole fiilistä. Tuntuu niin alistetulta.
Päivän välttäen ihmisten katseita siivotessa laittiaa. Mitäs ryyppäsit kolme vuorokautta. Mitäs tappelin!?! Oma vika. Liskot, - ei, - pahempaa!
Maailmanlopun painajaiset, Jumala soitti. En vastannut. Puhelin oli lattialla kun heräsin unesta. Luulin olevani hereillä. Tarkistan, ei soittoja. Se oli unta.

Röökiä, pakko saada röökiä. Siihen vielä viitsii, pakko ajatella pidemmälle. Ruokaa on kotonakin pakastimessa. Ei vittu. Älä yritä tiesin jo entuudestaan.
Reipas ääni ostaa savukeaskin ennen minua. Haluan olla reipas! Miksi? Äkkiä pois, ja pihalle röökille.
Vitun 5 minsaa, ei tossa menny viittä minsaa. Vaihto lähtee etuajassa. Häveliäs marssiminen samaan suuntaan ja seuraavalla pysäkille. Poltan savuketta ja näen nistin
huppupäässään katse alas painuneena. Releittaan ja tunnen sympatiaa. Luuseri. Niinkuin minäkin. Rento etunoja ja olo parempi. Pysäkillä on muutama ihminen, puluja. En mä pelkää puluja. Silti häiritsee.