KarpeDiem

 
Prologi

Vihreä tee maistui kitkerältä, kuppi, puoliksi tyhjä, maha, puoliksi täynnä,
kaikki täydellisessä sopusoinnussa mutta vain pienen hetken.
Nouseva tuuli sotki pihan kivipuutarhan aallokon
ja aamunkajo, joka ehti laskeutua vastarinteen puoliväliin,
peittyi tumman pilven taakse, joka toi sadekauden ensimmäiset pisarat Minoon rinteille,
ja pisarat valuivat jo valtoimenaan poskilla. Poika heitti hyvästit taakseen,
kevyen kantamuksen olalleen ja käveli alas laaksoon,
josta kuului rumpujen pärisevä kutsu, ja hetken pojan takana
polku oli punaisenaan muurahaisia feromonin houkuttelemana.
Kuka uskoi kohtaloon, kuka sattumaan, tyttö uskoi rakkauteen. 
 
Epilogi 
 
Mies pysähtyy tatamilla olevan kupin viereen,
vihreän teen vesi on haihtunut aikoja sitten kuin sielu ruumiista
ja pohjalle on jäänyt vain kuiva sakka siitä mikä kerran oli lämmin.
Mies kaataa siihen leilistään virvoittavaa vettä ja kastaa huulensa,
ja juuri sillä hetkellä nainen jossain avaa tai sulkee silmänsä,
sillä tässä maailmassa on vain kaksi kertomisen arvoista tarinaa,
se kovin onnellinen tai sitten se kovin surullinen.