mesikämmen

Tiellään töihin, eräs aamu,
metsätiellä järven vieres,
nainen helläsydäminen,
näki käärmeen polun pieles.

Sen kaunokaisen nahan,
oli kohme peittänyt,
"Voi pientä käärmeparkaa", 
sanoi nainen heltynyt,

"Pyydän, auta", käärme huokas,
"hellä nainen, auta mua,
pyydän, auta", käärme huokas,
"tahtoisi en pakastua!"

Nainen kääri käärmeen silkkiin,
lämpöön kotinsa sen vei,
kun hän töistään viimein palas,
käärme kylmissänsä ollut ei.

"Pyydän, hoida", käärme huokas,
"hellä nainen, hoida mua!
Pyydän, hoida", käärme huokas,
"tahtoisin vain parantua!"

Neito painoi käärmeen poveensa,
kunnes sanotuksi sai:
"Ellen ois sua auttanut,
niin kylmään oisit kuollut kai!"

Käärmeen nahkaa kaunista,
hän silitti ja suuteli,
mut sijaan syvän kiitoksen,
se käärme naista puraisi.

"Sua autoin", itki nainen,
"minkä tähden puraisit?
Tiedät, että myrkkys tappaa,
kuolon mulle aiheutit!"

"Hiljaa hölmö nainen",
sanoi matelija hymyillen,
"tiesit että olen käärme,
tiesit muuksi muutu en.

Hellyydestäs maksa et,
vaan tyhmyydestäs ennemmin,
syyttää voit vain itseäsi,
tiesit kyllä paremmin!"