Lisa

Rimpuilen kello kaulaani hiertäen. Väsyneet viisarit kiertävät päättymätöntä ympyrää.
Ensin hetkestä toiseen, sitten alkuun. Olen väsynyt aikaani, se ei anna minun levätä.
Vaan raahaa minua perässään. En jaksaisi mennä.

Löysin merkkisi, liitin ne toisiinsa. Ne muuttuivat kartaksi ja minusta tuli viekas kettu.
Pujahdan lehtoon, jossa salaisuudet peittävät kostean maan. Se tuoksuu happamalta, tuntuu lohdulliselta.
Siellä sinäkin olet, itsellesi vapauden myöntäneenä, salaisuuksiesi matoilla makoilet.
Kylläisenä itsestäsi katselet minua, vinosti hymyillen.
Kas sinulle sydämeni tarjoan, syöttinä syötän.
Rohdoillasi ahtauttasi lääkitsen. Syliini tyynnytän kylläisen sielusi.

Siirrän kellon kaulaasi, katkaisen irti viisarin.
Vihdoin aika alkaa rakoilla, tippuu tahdista, luovuttaa paikkansa.
Huokaiset hiljaa. Silmiesi raoista katselet punoittavia hiertymiäni, joille sivelen viileän salaisuutesi.
Se kirvelee, hieman. Käännyn, jatkan matkaa. Kunnes katoan karttaani. Sinä jäät.