Puolikas89

Oli marraskuun loppu, en muista tarkkaa päivä... Ehkä kahdeskymmeneskahdeksas?

Minulla oli ollut ikävä jo pitkään. Hän oli ollut poissa jo useamman viikon. Sain vain satunnaisia tekstiviestejä, suurin osa kännissä kirjoitettuja. Minua harmitti, olisin halunnut puhua. Minua painoi. Kehoni ei toiminut niin kuin piti ja mielikuvitukseni lähti lentämään. Olin huolissani. Olisin tarvinnut Häntä. Tuntui oudolta kertoa sellaisesta tekstiviestillä. Siksi kai en sanonut mitään.
Keräsin rohkeuteni. Minun oli saatava varmuus. Luin fontilla 8 täyteen kirjotetun ohjelapun läpi kolmesti. Seurasin ohjeita. Odotin. Minuutit tuntuivat vuosilta. Kävin mielessäni kaikki vaihtoehdot läpi. Pelkäsin. En tiedä mitä. Harmitti tehdä se kaikki yksin. Viimeisen minuutin pidin silmiä kiinni. Ja kun aika oli kulunut, avasin silmäni. Hengitin syvään. Katsoin kädessäni olevaa muovitikkua. Kaksi viivaa. Olin raskaana. Tunteeni vaihtelivat pakokauhusta onnellisuuden kautta ahdistukseen ja sieltä taas iloon ja innostukseen päätyen hysteeriseen itkuun. Yksin. Vasten kylmää vessan lattiaa. Itkin ilosta ja surusta, järkytyksestä, pelosta. Eikä Hän tiennyt mitään. Kaksi sydäntä sykki, mutta olin aivan yksin koko maailmassa.

Päivät kuluivat, päivän jälkeen tuli aina ilta ja yhtä varmasti ilta vaihtui aamuksi. Mietin vaihtoehtojani. Selailin kalenteria ja laskin, kuinka pitkällä olen. Muistin, milloin unohdin pillerin. Hänen syntymäpäivänä… Kauhistuin, sillä siitä oli 8 viikkoa. Sydämeni hakkasi niin, että voin pahoin. Kaikki loksahti paikoilleen. Oksennustauti, kiukuttelu, jatkuva nälkä, kaikkeen löytyi syy sisältäni! Miksi en ollut tajunnut jo aiemmin!

Marraskuun viimeisenä päivänä Hän soitti pikaisesti. Oli kiireettä ja akku lopussa. Taustalla kuului meteliä. En saanut selvää Hänen sanoistaan. Sanoin, että kaikki on hyvin täällä. On ikävä. Hän ei sanonut sitä takaisin. Lopetin puhelun. Kyyneleet kastelivat paitani.

Joulukuun ensimmäisenä olin päättänyt, etten voi pitää Pientä. Vaikka rakastin sitä jo silloin ihan äärettömän paljon. Osa minusta ei ikinä palaisi entiselleen päätökseni jälkeen. Mutta juuri rakkaudesta tein sen, en olisi antanut itselleni anteeksi, jos Pieni olisi syntynyt keskelle tulehtunutta suhdetta, keskelle riitoja ja epäluottamusta. Minä olisin rakastanut ja tehnyt kaikkeni Pienen eteen, samoin olisi Hän. Mutta kuka olisi silloin nähnyt vaivaa meidän eteen. Ei kukaan. Me olisimme vain tuottaneet harmia toisillemme ja Pienelle. Pienen ei olisi ollut hyvä syntyä keskelle surua.

Olin varannut ajan lääkäriltä. Halusin keskustella vielä. En voinut pysyä päätöksessäni. Tiesin ettei miettimisaikaa olisi paljon, siksi että Pieni oli jo niin iso, hänellä on jo pikkuriikkinen suu ja pienen pieni sydän joka lyö nopeasti. Toinen syy kiireelle oli Hän. Hän tulisi kotiin minun syntymäpäivänäni, yhdeksän päivän päästä. Sisälläni tuntui niin pahalta. Lääkäriaika oli varattu seuraavaksi päiväksi. Joka toinen sekunti olin varma että minun on keskeytettävä raskaus, joka toinen sekunti halusin pitää Pienen. En kuitenkaan nähnyt tulevaisuutta meillä kolmella. Kallistuin yhä enemmän keskeytyksen puoleen. En ollut kuitenkaan ollenkaan varma, että pystyisin siihen. Toisaalta toivoin, että Hän olisi tiennyt ja kääntänyt pääni. Toivoin että lääkäri kääntäisi pääni. Kuka vain, kunhan en tekisi sitä. Itkin koko päivän.

Hän yritti soittaa, mutta en voinut vastata, sillä ääneni ei olisi kestänyt. Laitoin viestin ja kerroin olevani migreenissä. Kysyin soitellaanko myöhemmin. Ei vastausta. Tuijotin kännykän näyttöä itkuisin silmin. Vastaa nyt siihen viestiin ja ymmärrä, että mulla ei ole kaikki hyvin! Sun kuuluu pitää musta huolta ja ottaa mut syliin! Miks sä olet jossain saatanan kiertueella nyt, kun mä tarvisin sua eniten! Miksi? Nyt kun me tarvittais sua, minä ja Pieni.. Minua suututti! Niin paljon!

Itkin niin paljon, että silmiini sattui, sydämeeni sattui. Ilta oli saapumaisillaan. Mietin ja mietin ja tein uuden päätöksen. Haluaisin pitää Pienen. Meistä tulisi perhe, minusta, Hänestä ja Pienestä. Tai jos Hän ei tahdo, niin sitten minusta ja Pienestä. Päätin että pärjään, en kestäisi sitä surua joka sisälleni muuttaisi asumaan, jos tekisin toisin. Lupasin itselleni, että pärjään Pienen kanssa kahdestaan, jos minun ja Hänen suhde ei parane. Halusin Pienelle hyvän kodin, jossa on turvallista kasvaa. Jos minun ja Hänen suhde ei parane, niin minä ja Pieni muutamme pois. Toki niin että Hän ja Pieni voivat tavata toisiaan. Nyt tuntui jo vähän paremmalta. Muistan jopa hymyilleeni kun mietin miten Hän reagoisi. Tiedän, että Hän haluaisi lapsia. Voin jo nähdä sen onnen, mikä Hänen silmissään loistaa kun Hän kuulee. Minun teki mieli soittaa Hänelle ja kertoa heti, mutta kuitenkin tahdoin kertoa Pienestä kasvotusten.

Kello oli jo lähes yksitoista. Lumihiutaleet tanssivat pimeässä ja tähdet loistivat taivaalla. Katselin ikkunasta ulos ja lauloin Pienelle: ”Maa on niin kaunis…”. Ensimmäinen joululaulu. Mietin, kuinka erilainen ensi vuoden joulu olisi. Pieni olisi syntynyt. Minä, Hän ja Pieni voitaisiin viettää ihan oma Joulu. Pienellä olisi pikkuruinen tonttulakki ja punaiset tonttuvaatteet. Kuusen alla olisi lahjoja Pienelle. Kun Pieni nukahtaisi meidän syliin, olisi minun ja Hänen hetki olla kahdestaan, nauttia Jouluntaiasta. Minua alkoi taas itkettää. Tällä kertaa ilosta. Silloin se iski, täysin yllättäen. Jumalaton kipu. Vatsassa. Olin shokissa. Hetken kuluttua ymmärsin, mistä oli kyse. Vaatteeni oli veressä, kyyneleet täyttivät silmäni. Juuri kun olin päättänyt! Miksi nyt! Miksi!? Itkin kivusta ja surusta.. Miksi Pieni vietiin minulta pois kun olin juuri päättänyt, että miestä tulee perhe. Miksi?
Itkin monta tuntia, vuorokausi vaihtui. Olisin vain halunnut että Hän olisi ollut kotona, itkemässä kanssani. Pitämässä sylissä. En voisi ikinä sanoin kuvailla tätä hänelle. En koskaan. Lapsemme oli kuollut. Verta oli kaikkialla. Kohtuni supisteli niin kuin se tahtoisi viimeisietkin merkit Pienestä pois. Kun pystyin hetken olemaan itkemättä soitin sairaalaan. Itku alkoi taas uudestaan. Kun hoitaja sai minut rauhoittumaan, sain kysytyksi tarvitseeko minun lähteä sairaalaan. Hän vastasi, ettei tarvitse, jos minulla ei ole kauheita kipuja. Kipuja, ajattelin. Eihän minulla, kehoni on aivan turta kaiken tämän surun ja pelon vuoksi. Sydämeeni sen sijaan sattuu. Sanoin ettei ole. Hoitaja kysyi olenko yksin, olisi hyvä jos voisin olla jonkun seurassa nyt. Sanoin, että olen yksin, mutta kerroin pärjääväni. Hoitaja varmisti vielä että voin fyysisesti hyvin ja antoi ohjeita mitä tehdä jos vuoto ei lakkaa. Hän käski soittamaan uudelleen jos oloni muuttuu. En kuullut puoliakaan hänen ohjeista. Ainut mitä pystyin ajattelemaan, oli, että minä olin tappanut Pienen. Miten saatoin edes ajatella raskauden keskeytystä? Surullani ja pelollani olin jotenkin aiheuttanut tämän. Lopetin puhelun. Vihasin itseäni. Minun oma Pieni.. Äidin rakas.

Hän tuli kotiin minun syntymäpäivänäni. Olin itkenyt päiviä. Mutta keräsin kaikki voimani. En halunnut jakaa tätä surua Hänen kanssaan. Oli ehkä väärin olla kertomatta, mutta en olisi kestänyt nähdä surua Hänenkin silmissä. Minun oma Pieni oli kuollut, ennen kuin sai edes syntyä. Meidän oma Pieni. Olisin halunnut kertoa, mutta en voinut. Kokosin takaisin sen muurin sydämeni päälle, jonka Hän oli saanut purettua näiden yhteisten kuukausiemme aikana. Kokosin sen niin huomaamattomasti, ettei hän voinut aavistaa mitään. Vietimme Joulun riidellen siitä, kumman vanhempien luokse mennään. Riidat jatkuivat ja jatkuivat. Pikkuhiljaa minä vahvistin muuriani ja kevään tullen se oli jo niin kova, ettei Hän enää päässyt lähelleni. Minun ei ollut enää hyvä olla Hänen kanssaan. Viimein oli aika hyvästellä. Ei tästä tule enää mitään. Minun sisälläni asuu niin suuri suru, jota en osaa jakaa Hänen kanssaan. Minun oli lähdettävä. Minuun sattui, muuri halkeili. Hänkin itki. Itkimme yhdessä, mutta osittain eri syistä. Tosin sitä Hän ei tiennyt.

Vielä viisi vuotta myöhemminkin Joulukuun ensimmäinen päivä tuo kyyneleet silmiini. Pieni on poissa. Minun Pieni, äidin rakas aarre.