LÄHTÖ

Runoilija artojohannes

Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> artojohannes kuva
mies
Julkaistu:
835
Liittynyt: 3.11.2005
Viimeksi paikalla: 17.4.2024 14:43

Asuinpaikka: Hämeenlinna
Syntymäpäivä:
29.8.1945

 
 
"... ja sanotusta ilmenee myös: runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunutta, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä ja välttämätöntä.  Runous on siitä syystä filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia; sen kohteena on yleiset totuudet, kun sitä vastoin historia käsittelee yksityistapauksia..."

(Aristoteles: Runousoppi)


 
 


Hän istuu ikkunan ääressä.

Puut liikkuvat kohti, valo tulee oksien läpi.
                                     Hievahtamatta ja äänettömänä
                                                         ikkunan ääressä hän istuu.

Oksien valo, päivän viimeinen kujeilu,
                                    häilyy hänen uurteisilla kasvoillaan.

Niin hän odottaa illan hämärää,
               himmeän tähden syntymistä puun latvaan,
                             yötä, jolle voi kertoa
                                        valoineen ja varjoineen
                                                                  koko elämänsä.
                                                                               Yö malttaa kuunnella.


Hän oikoo asuaan,
                 sammuttaa valot,
                                 avaa ulko-oven.
                                          Viileys leviää huoneisiin.
                                                          Puiden taitse pihan yli
                                                                               verkkaan etääntyen
                                                                           pimeään hän
                                                                   haipuu.

                                    Vielä kerran
                                              yötuuli huokaisee,
                                                                  sitten enää pimeys
                                                                                           ja hiljaisuus.


 
oletus
Vapaa tägi: 
Kategoria: 
 

Kommentit

Ihmisen elo yleensäkin on hetkessä ohi. 
Aivan ihana runo! Ensimmäinen lause imaisee heti levolliseen tunnelmaan, joka säilyy runon loppuun asti. Ja viimeinen lause, jossa yötuuli huokaisee, sai minutkin huokaisemaan. T.

Sivut