Tabula rasa

Haistoin sinisen ilman väreilyn ja
kuivan sateen poskillani, kun sanoit:
elämämme on vain muisto jostain kauniista.
 
Ja taulu sinun kasvoillasi
oli mykkä ja äänetön.
 
Vielä eilen ajattelin:
tämän naisen tulen vielä kesyttämään,
mutta nyt en enää uskonut satuihin,
sillä yhteisessä taulussamme
ei ollut taivaanrantaa, ei reunoja.
Se oli tyhjä ja hahmoton,
mykkä ja äänetön.
Vain valoton kuva ihmisistä,
joita ei voinut tunnistaa.
 
Jos näitä aamuja olisi enemmän,
en kestäisi niiden rienaavaa totuutta.
En kestäisi sinun sanojasi:
”Get together party is over!”
 
Koska elämää ei voi pakastaa,
ei laittaa sen valoa pussiin,
niin juuri siksi - väärä valinta on helppo tehdä.
Sitä ei voi, eikä tarvitsekaan selittää!
 
Hetken olin jo kuvittelut olevani taimen,
ja minä itse sitä Kituskoskella pyytämässä.
Kevään ensimmäisellä reissulla
lantiota myöten vedessä
kylmän veden hieroessa reisiäni,
ympärillä yöstä heräävä luonto.
 
Kuin taimen virrassa, kiven pyörteessä,
odottamassa täydellistä heittoa,
itsesitomaani perhoa.
Sinun kauneuttasi.
 
Ja minä siinä virrassa
tekemässä viimeistä
kohtalokasta valintaa
meidän molempien puolesta.