Oma tarinani

PIENI TYTTÖ, KAPINOIVA TEINI, AHDISTUNUT NUORI SEKÄ AIKUINEN NAINEN

EPILOGI
Kynttilän lepattaessa viimeistä liekkiään hän mietti elämän haurautta. Kuinka yhtäkkiä kaikki voi kadota, elämän valo sammua ja hiipua pois.
Juuri niin kävi tasan 6 vuotta sitten. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi pystynyt hengittämään, kuin kaikki viimeistä molekyyliä myöten hänen vartalossaan olisi kieltäytynyt toimimasta. Sen pienen tytön istuessa keittiön jakkaralla, pikkuveljen ollessa vierellään, heidän äitinsä oli kertonut lasten isän kuolleen. "Noin vain, eilen illalla sydänkohtaukseen" -äiti oli sanonut. "EI!" -tyttö huusi ja juoksi huoneeseensa raivoissaan, peloissaan. Jätti pienen veljensä istumaan hämillään pöydän ääreen. Isosisko saisi tietää vasta illalla.
Se ei voinut olla mahdollista. Hän oli nähnyt isänsä viimeksi eilen illalla ennen kuin hän oli mennyt kotiinsa, hän oli ollut matkalla sairaalasta. Niin sairaalasta, vatsahuuhtelusta, isä oli kertonut. Lääkäri oli määrännyt hänelle vääriä lääkkeitä. Tyttö tunsi surunsa lisäksi äärimmäistä vihaa eikä hän silloin ymmärtänyt kuinka paljon sen patoaminen sisäänsä vaikuttaisi hänen elämäänsä.

1. LUKU
Vasta 7:llä luokalla olevasta 13-vuotiaasta, entisestä koulukiusatusta tuli koulukiusaaja. Hän ei tehnyt kotiläksyjään, lintsasi tunneilta. Arvosanat laskivat nopeasti mutta tyttöä ei kiinnostanut. Hän alkoi pukeutumaan kuin hopparit niinä aikoina, kuunteli isältään jääneillä suurilla korvakuulokkeilla raivoisaa musiikkia. Yksi lempikappaleistaan oli Eksun Surullist mut totta. Sitä hän kuunteli uudelleen ja uudelleen katsoen lompakostaan pientä kuvaa isästään. Luokkatoverit karttoivat häntä ensimmäisinä päivinä, eiväthän nuoret lapset osanneet suhtautua kuolemaan. Heidän ei kuuluisikaan osata. Mutta silloin tyttö oli katkera. Katkera koska hänen parhaat ystävänsä jättivät hänet yksin. Hän alkoi kokeilla alkoholia ja rupesi polttamaan tupakkaa. Elämä oli nopeasti muuttanut viattoman tytön kapinalliseksi teiniksi. Tyttö vietti koulupäivänsä kirjoitellen päiväkirjaansa runoja. Se tuntui olevan ainoa tapa jolla tyttö osasi ilmaista tunteitaan ja runoja kertyikin paljon. Vapaa- aikansa hän vietti vuotta vanhemman poikaystävänsä luona, joka parhaansa mukaan oli tytön tukena. He olivat seurustelleet silloin vasta muutaman kuukauden, mutta pojasta tulisi ennenpitkää tytölle korvaamattoman arvokas tukipilari joka tulisi olemaan lähellä aina häntä varten.

2. LUKU
Hautajaispäivä oli kylmä huhtikuun ensimmäisten viikkojen päivä vuonna 2007. Lunta oli vielä maassa ja tuuli oli puuskainen. Kappeli oli pieni, vaatimattomasti mutta lämmöllä koristeltu. Isän arkku oli valkoinen ja siihen oli kaiverrettu yksi iso lentävä kyyhky, perässään kolme samanlaista pienenpää. Ne kolme pientä kyyhkyä kuvastivat tämän miehen lapsia, kahta tytärtä sekä poikaa.
Siunaavana pappina toimi isän ystävä, Hannu Kivijärvi. Pappi oli ystävällinen vanha mies, joka puhui kauniisti isän elämän taipaleesta ja heidän ystävyydestään. Kappelissa kaikui nyyhkytysten ääniä sieltä täältä, eturivissä siskokset itkivät hysteerisesti pitäen toisiaan kädestä kiinni. Siskoksilla oli keskenään pahoja riitoja eivätkä he tulleet toimeen, mutta tämä oli päivä jona he olivat yhtä. Tytön kävi sääliksi pientä veljeään joka oli vielä niin nuori, ettei edes ymmärtänyt itkeä. Isä siunattiin haudan lepoon, samaan hautaan jossa jo lepäsi kaksi vuotta aiemmin kuollut ukki. Ensimmäisinä kukkansa menivät laskemaan tyttö sisaruksineen ja äitinsä. Isosisko laski ensimmäisenä pienen sinivalkoisen kimppunsa isän rinnan kohdalle, tyttö ja pikkuveli kimpun molemmin puolin omat samanlaiset kimppunsa. Lopulta, kun viimeinenkin oli laskenut kukkavihkonsa, hautakumpu oli kirjava kukkameri. Kukkameri, joka kuvasti rakkautta.

3. LUKU
Päivät muuttuivat viikoiksi ,viikot kuukausiksi. Tyttö eli ja hengitti, hän oli olemassa, mutta hän ei enää osannut hymyillä. Hän oli turta. Tyttö itki koulussa syntymäpäivänään, ensimmäisenä syntymäpäivänään jona hän ei saanut isältään lämpöistä karhun halausta. Seuraavana jouluna tyttö meni poikaystänsä sekä tämän perheen kanssa ensimmäistä kertaa hautuumaalle, toivottamaan lämpöistä joulua myös pilvien päälle. Ja niin hän teki sen jälkeen jokaisena jouluna. 14 -vuotiaana tyttö pääsi ripille. Sen kuuluisi olla iloinen päivä mutta tyttö ei iloinnut. Myös isän olisi kuulunut olla mukana juhlassa, ojentamassa hänelle vaaleanpunainen ruusu. Rippijuhlissa kotonaan mummi veti tytön syrjään juhlavieraiden luota ja ojensi hänelle metallista tehdyn, kuluneen näköisen suuren ristikaulakorun. Mummi kertoi sen olleen isän koru, ja siitä tuli tytölle tärkein koru joka hänellä tulisi koskaan olemaan.
Tyttö päätti peruskoulun iloisena, jälleen oppineena hymyilemään. Hän oli pyytänyt kiusaamiltaan nuorilta anteeksi. Ja hän oli saanut anteeksi. Halauksia jaettiin, valokuvia otettiin. Lopulta tiet erosivat ja alkoi kesäloma. Se kesä oli kuuma ja jännittävä, odotettiin pääsykokeiden tuloksia. Olivatko kaikki päässeet opiskelemaan, ammattikouluun tai lukioon. Ja hän oli päässyt sinne minne tahtoikin. Tytöstä tulisi kolmen vuoden päästä lähihoitaja.

4. LUKU
Tyttö aloitti ammattikoulun, muutti pois kotoa ja aloitti itsenäisen elämän. Vähitellen välit isosiskoonkin paranivat, nyt sisko kävi jo kahvilla hänen luonaan. Pikkuvelikin oli kasvanut lapsesta nuoreksi, jonka kanssa tyttö viihtyi hyvin. Elämä alkoi vihdoin näyttää valoisammalta.
Viimeisenä opiskeluvuotenaan tyttö kohtasi jälleen vastoinkäymisiä ja masentui pitkäksi aikaa. Tyttö oli menettänyt lyhyessä ajassa vanhan ystävänsä ja rakkaan kummitätinsä. Suru astui tytön kotiin, laskeutui tummaksi verhoksi ikkunoihin. Tytön poikaystävä yritti kaikkensa, jotta tyttö taas hymyilisi. Ja vihdoin, valmistujaispäivänään, kauniina toukokuun viimeisenä päivänä hän hymyili.
Tyttö oli valmistunut lähihoitajaksi ja pääsi vihdoin auttamaan apua tarvitsevia. Hän oli valinnut erikoistumisalakseen mielenterveys, -ja päihdetyön. Olivathan nämä ongelmat lähellä tytön sydäntä.

LOPPUSANAT
Nyt, noiden raskaiden kuuden vuoden jälkeen, tytöstä oli kasvanut aikuinen nainen. Hänellä oli työpaikka. Hän oli ostanut oman talon ja auton. Tytön pieneen perheeseen kuului mies ja koira. Ja mies oli sama, joka oli 6 vuotta sitten, vasta 14 -vuotiaana pienenä poikana ottanut tytön syliinsä lohduttaen ja sanoen: ”Minä olen tässä, enkä lähde koskaan pois”. Eikä hän ollut lähtenyt.
Nuori nainen istui heidän yhteisen kotinsa olohuoneessa koira vierellään nukkuen ja odotti miestään töistä kotiin. Nainen kirjoitti tietokoneellaan tarinaa. Pientä, lyhyttä novellin tapaista. Välillä katse eksyi tummaan lipastoon. Sen lipaston päällä oli valokuva naisen isästä sekä kummitädistä. Ja kuvien välissä seisoi lasinen enkeli.
Tämän tarinan naisella on nyt kaikki hyvin. Hän on vihdoin pystynyt työstämään elämänsä raskaita taakkoja, oppinut hellittämään otettaan surusta ja katkeruudesta. Ja mistäkö tiedän, että naisella on kaikki hyvin?
Koska tarinan pieni tyttö, kapinoiva teini, ahdistunut nuori sekä aikuinen nainen olen minä. Ja olen vihdoin onnellinen.