Silloin olin vielä. En tajunnutkaan, kuinka surulliseksi olin syntynyt siihen maailmaan. Jatkuvasti tunsin, kuinka jokin hengitti lempeästi, mutta kahlitsevasti jäätävää lämpöä hermoratoihini. Olin aina iloinen. Kaikki oli kirkasta, mutta silti niin sumeaa. Eräänä päivänä tunne hävisi, ja jäin kahden kesken itseni kanssa. Olin murtunut. Valtavan kamppailun jälkeen päätin, että otan yhden, vain yhden askeleen eteenpäin, ja sillä hetkellä tunsin, kuinka kimalteleva onnen kyynel valui poskeani pitkin. Mutta ei – se ei ollut minun kyyneleeni. Osa minusta tiesi, etten voisi ottaa sitä askelta, mutta otin sen silti. Nyt vaellan maailmaa muin keinoin, nauttimatta hetkestäkään.
Selite:
Tajunnanvirtaa parin vuoden takaa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
