aatonaaton jotoksilla

Keskellä sitä kaikkea
kiirettä, hälinää ja ihmisiä,
joista osa suorastaan eläimiä,
minä
kuulumaton
kuuluvainen
kiireettä
hiljaa
yksinään
istun
kuuntelen
katselen
tuon kaiken ulkopuolella
toista joulua peräkkäin.

Niin, minä olin yli
kolmekymmentä vuotta
osa tuota kaikkea.
Se hymyilevä,
palveleva ja auttava.
Lukemattomat
hymyt, ystävälliset sanat,
askeleet, ojennukset,
veitsen viillot, paketit
olivat minun osa
toisten joulusta.
Vaikkei aina niin palkitseva,
silti se osa minulle istui
kuin mittatilauspuku.

Istuessani tapaan
hiukan nauttineeseen
”anteeksi olen maalainen”-miehen,
joka ei löydä juuri oikean
operaattorin liikettä.
Pitkän rupattelutuokion
ja ainakin kolmannen
neuvonta kerran jälkeen
hän irrottautuu keskustelustamme,
joka kerkesi kerrata kauppakeskuksen
historiikin sekä sen hyvät ja huonot puolet.
Naputellessani mietteitä ylös
vanhempi rouvashenkilö
parkkeeraa rollaattorinsa eteeni
selvästikin huomiotani vaatien.
Katseeni noustua hän hymyilee
ja kysyy tietä miesten vaatetusliikkeeseen.
Ystävällisesti neuvon häntä menemään
liukuportaita pitkin toiseen kerrokseen.
Jolloin kuulen hänen olevan
jaloiltaan huono ja pelkäävänsä
kyseisiä aparaatteja kuollakseen.
Niinpä lähden hissukseen
hänen kanssaan tepastelemaan
kohti hissiä rupatellen niitä näitä.
Hissillä vielä hyvän joulun vaihdot
ja takaisin käytävälle
mietteitteni jotoksille istuskelemaan.

Niin, nyt siis toista joulua
olen tuon kaiken ulkopuolella.
Kuulumaton ja
kuitenkin kuuluvainen osa.
Jotain on poissa,
jotain on säilynyt.
Tästä ei palkitsevuutta
tahdo löytää juuri ollenkaan,
silti tämäkin osa minulle
istuu kuin tehtynä.

Niin, olen ollut jo yli
neljäkymmentä vuotta
tyytyväinen ja ylpeäkin
sopeutuja.