Kaikesta puuhasta väsynyt
maahinen tutkaili 
levottomana taivaalla
vyöryvää harmaata mattoa.
Tuota mokomaa,
joka noita tuulessa
teutaroivia latvuksia viistäen
oli lannistanut metänväen 
kesken ”jussin” valmistelujen
viskomalla
herneen kokoisilla rakeilla
kipeästi pitkin kehoa,
mätkimällä
hyisillä jalkaräteillä
vasten kasvoja
ja kaatamalla
jäistä vettä saaveittain
ulos uskaltautuneiden niskaan.
Maahinen oli huolissaan
suvijuhlien onnistumisen takia
sekä tietysti luonnon puolesta,
jossa juuri puolukka
ja mettämansikka
sekä vattu kukkivat
ja pienet eläinvauvat
ovat varsin kriittisessä vaiheessa.
Yhä ylöspäin katsellessa
maahinen virkkoi
tai oikeastaan ajatteli ääneen:
”Toivoisin siulta säänhaltija
jo tasaantumista tuosta
turhanpäiväisestä öykkäröinnistäsi.
Ymmärrän miun
toiveiden ja halujen
olevan tässä
suuressa kokonaisuudessa
hyvin pikkiriikkisiä
ja saattavat vaikuttaa
perin itsekkäiltä
ja myönnän 
oman lehmän oleva ojassa,
koska miusta on kiva viettää
keskikesän yötöntä yötä
kokon ääressä
koko metänväen kanssa
laulamalla ja tanssimalla
sekä paistamalla nuotiolla
tikkupullaa ja makkaraa
ja uskon sen 
kaikista muistakin
olevan yhtä hauskaa.
Siksihän olen noita
koivuja ruukussa kasvattanut,
kokon tuohon karikolle kasannut
ja kivet pyörittänyt 
nuotiopaikalle istuimiksi 
sekä nuotiopohjaksi…”
”Säänhaltija..
Eikö olisi noloa,
että rettelöintisi 
riistäisi miulta 
ja koko metänväeltä
tämän yhteisen
juhlahetken?”
Maahisen lopetellessa 
höpinäänsä
rupesi taivas selkenemään
kuin pyynnöstä
ja taivaan kirkastumisen
kanssa samaa tahtia
kirkastuivat maahisen silmät
ja lämmin hymy 
levisi hänen kasvoilleen
hänen sopertaessaan
ylöspäin katsellen:
”Kiitos ja hyvää jussia siullekin!”
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi




