Kärsivällisyys imeytyy lattiaan jättäen tumman merkin kattoon eikä suostu jättämään tilaa uusille tahroille.
Minua ei kiinnosta miten, kunhan se tapahtuu.
Mieli ei muista maailmaa, se muistaa vain itsensä.
Rauha ei ole todellista, se on saavuttamatonta, jotain millä levottomuus kiusaa saadakseen lisää rauhattomuutta levottomaan mieleeni.
Haluan passivoitua unohtaa mielen ja turruttaa ajattelun joka kyseenalaistaa olemassaoloni merkittävyyden.
Mieleni on aivoni on soluni on minuuteni on muutettava jotta en osaisi ajatella kuten ajattelen nyt.
Miksi olen olevinani vai onko olevinani olemista?
Mikä on viimeinen ja miksi se on merkityksellistä?
Minä olen olemassa
Minä olen olemassa
Minä olen olemassa
En ymmärrä olemattomuutta koska kuulun oleviin
ja minä olen olemassa
En ajatusteni vuoksi vaan siksi että
Olen. Olen.
Olemassa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Aika hyvää itsepohdiskelua, tollaset ajat ovat kyllä niin piinaavia, mutta kasvattavia yhtä lailla..