ei keloksi vaan eloksi

kun myrskyn viimeinen lieve
käy kasvoilla lähes hellästi
on aika kääntää suunnin
sinne minne meni, katosi

mukanaan tulenpalava katku
ja savuuntuneet siemenet
synkkien pilvien luomat syvät varjot
-
lehahduttaa kasvoille armias hymy
silmiin uudennuoren loiste ja kipinä

sydän täyteen rakkautta ja iloa
siinä aistimuksessa hellittää, kelliä
ja rentouttaa olemuksensa mantelitumaketta myöten
kyyneljämillä sydänjuuria kastellen
-
todeta, elämä ei ole mitään ilman
myrskyn vaikutusten tarkkailua
eikä ihminen mittansa arvoinen
jos ei siihen annetuin tylyin opein ojennu