Hulluudesta

Pääni on täynnä sairaita mielikuvia tuhoamisesta ja kuolemasta, hulluudesta vaanimassa pimeässä kuivuneessa mustassa kaivossa. Sieluni on täyttynyt lietteellä, enkä enää tunnista olentoa peilissä, tuota hirviötä, joka on tuhonnut kaiken tärkeän ja vienyt minulta merkityksellisen. Perheeni, lapseni ja vaimoni, kotini ja itseni. Tunteet on loppuneet ja tilalla on vain tyhjää pyörteilevää massaa, joka hitaasti syövyttää ajatukseni kaikesta hyvästä epätoivoon.

Kuolen.

Tunnen valtavaa huolta ja epätoivoa lasteni ja vaimoni puolesta. En pysty käsittelemään näitä tunteita. Suutun. Suutun lisää suuttumisestani, tulinen kehä, epätoivo. Miksi minä? En ole kyllin hyvä, en kelvollinen.

Häviäjä.

Ikuinen häviäjä. En pysty hallitsemaan suuttumusta. Pelkään suuttua. Pelkään elää ja kokea. Miksi minua rangaistaan, mutta oikeasti pahat saavat kaiken? Minä vain menetän. Kaiken, millä on väliä. Kuka sen saikaan? Kukakohan, minä tietysti.

Pelkään, suutun, menetän. Näin se menee ja kaiketi aina tulee menemäänkin. Tahdon elää ja kokea.

Rakastaa ja olla rakastettu.

En käsitä missä meni pieleen ja miksi tämän kirjoitin.