Uudelleensyntyminen, OSA 1

Runoilija SweetDreams

nainen
Julkaistu:
8
Liittynyt: 20.2.2015
Viimeksi paikalla: 25.8.2019 16:38

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

 
PROLOGI


''Hell's already here if we are living to die
Beast loose in paradise
Who knows if we're gonna meet in heaven tonight?''

Lordi - Beast Loose in Paradise



''Take me now, baby, here as I am
Pull me close, try and understand
Desire is hunger is the fire I breathe
Love is a banquet on which we feed
Come on now try and understand
The way I feel when I'm in your hands
Take my hand come undercover
They can't hurt you now
Can't hurt you now, can't hurt you now

Because the night belongs to lovers
Because the night belongs to lust
Because the night belongs to lovers
Because the night belongs to us''

Patti Smith - Because the night


 

OSA 1  - Viimeinen päivä pinnalla




Dr Caldwell

1

Istun yksin olohuoneessa, viskissä olevat jääpalat ovat sulaneet jo aikaa sitten. Kello tikittää, miten kauan huomiseen vielä on? Useita tunteja. Nousen tummalta nahkasohvalta, viski lainehtii lasissani lähtiessäni kävelemään olohuonetta ympäri. Tyttö oli suoraan unelmistani. Niin kaunis, kuin olisi pudonnut taivaasta silmieni eteen, sivelen valkeaa seinää kävellessäni. Suljen silmäni ja keskityn ajattelemaan. Millaista olisi keskustella pitkään ja hartaasti tytön kanssa, olisiko hän läheltä yhtä kaunis. Olisiko poskipäät oikeasti niin korkeat kuin muistan ja iho tasainen? Vai paljastuisiko läheltä paksu kerros meikkiä ja kenties hiuslisäkkeet? Olisiko kauniin pyöreät rinnat sittenkin vain topatut rintaliivit? Miltä hänen huulensa tuntuisivat? Olisiko iho pehmeä kuin lapsen kasvot? 
   Keinahtelen silmät kiinni paikallani keskellä huoneen tummanharmaata mattoa, se tuntuu pehmeältä paljaita jalkapohjia vasten. Avaan silmäluomeni ja räpäytän niitä muutaman kerran kunnes näkökenttä kirkastuu. Kaadan viskin lopun suuhuni ja joudun nielaisemaan kolmesti ennen kuin se suostuu asettumaan aloilleen. Alkoholi polttaa lämpimästi kurkkua lähtiessäni viemään lasin keittiön tiskialtaaseen. Keittiö on muista huoneista poiketen paljon vaaleampi, en oikein tiedä mitä olin ajatellut hankkiessani lasisen pöydän. Se kerää itseensä jokaisen pölyhiukkasen ja sormenjäljen suostumatta koskaan olemaan täysin puhdas. Ja se on hyvin raivostuttavaa. Lasken lasin tiskialtaaseen, valutan siihen hiukan hanasta vettä ja sammutan valot lähtiessäni yläkertaan. 
   Tummat portaat paukahtavat muutaman kerran askeleideni alla, mutta hiljenevät sitten asettuessaan aloilleen. Vetäisen kolmantena oikealla puolella käytävää olevan valkoisen oven auki ja menen makuuhuoneeseeni. Aukaisen ikkunan ja rojahdan sängylle täysissä pukeissa, tosin ilman sukkia. Ja nukahdan ajatellen tyttöä.

 
2

En tiedä vieläkään mikä minuun meni silloin, kenties hetkellinen mielenhäiriö. Elämä on aina tuntunut liian yksinkertaiselta, mikään ei ole vaativaa tai mielenkiintoista. Ei opiskelu, työ tai ihmissuhteet. Varsinkaan ihmissuhteet tai ihmiset ylipäätään. Kaikkein ajatukset ovat ilmiselviä, heidän lävitseen näkee yhdellä vilkaisulla. 
   Kunnes eräänä elokuisena aamuna uusi opiskelija käveli tunnilleni. Vaatimattoman näköinen, noin kahdenkymmenen oleva tyttö. Villapaidassa, mustissa ihonmyötäisissä farkuissa ja vaatimattomissa korkokengissä. Hän ei suonut katsettakaan muihin opiskelijoihin, kantoi vain itsensä huomaamattoman arvokkaasti tyhjälle paikalle ja laski tavaransa pöydälle. Hän näytti hyvin mietteliäältä. Siinä missä muut opiskelijat juorusivat keskenään ja nauroivat, hän istui hiljaa kuin ei näkisi tai kuulisi ympärilleen. Ilman ainuttakaan ystävää tai tervehdystä. Uusi opiskelija, kenties tullut jostain hieman kauempaa. Tumma iho ja mustat hiukset sopivat täydellisesti yhteen. Ruskettuneesta ihosta päätellen hän oli kuluneen kesän aikana nauttinut auringosta.
   Annoin katseeni kiertää kaikki opiskelijat läpi, enkä viipynyt hänessä sen kauempaa kuin kenessäkään muussakaan. En voi sanoa että olisin jo silloin ajatellut haluavani hänet itselleni. Vaikka näin jälkikäteen myönnettäköön, on ajatus saattanut käydä tietämättäni sekunnin murto-osan mielessäni. En vain ole pistänyt sitä merkille. 

Sain ajatuksen ja lähdin seuraamaan sitä muutamia viikkoja ensitapaamisen jälkeen. Entä jos ottaisin tytön omakseni? Edelleen, jos totta puhutaan, ajattelin eteneväni hyvin perinteisesti. En tietoisesti ohjannut tilannetta siihen umpikujaan jossa olemme nyt, tai tarkemmin sanottuna, missä minä olen nyt. En aikonut vangita tyttöä ja pitää kuin koiraa vankina peläten kokoajan hänen karkaavan. En tosin enää usko hänen karkaavan, hän on alkanut näyttää merkkejä siitä, ettei ole enää lähdössä mihinkään. Olen vahingossa murtanut hänet ja samalla menettänyt hänestä sen kaiken karisman johon ihastuin. Sen kiukun jolla hän verbaalisesti hyökkäsi vastaan ja sen katseen joka paloi pelottavan lujaa. Hän oli kuin villieläin vangittuna ihmisen ruumiiseen. Ja minä tuhosin sen villieläimen ja kesytin hänestä kissanpennun. Sellaisen josta ihmiset nauttivat, jonka käsitteleminen on helppoa ja josta hakea lämpöä. Mutta en tahtonut tehdä hänestä sellaista. Se oli vahinko jota kadun syvästi.
   Olen miettinyt pitäisikö minun ajaa hänet nurkkaan, pelotella tarpeeksi jotta hän alkaisi taas puolustamaan itseään kuin raivohullu. Sen hän kyllä on aiemmin osannut. Sivelen pitkää arpea käsivarressani. Tyttö oli onnistunut yllättämään, hän oli ottanut veitsen ja täydellä voimalla upottanut sen lihaani. Huutaessani kivusta ja potkaistessani häntä rintakehään hän kaatui lattialle eikä räpäyttänyt silmäänsäkään. Nousi vain istumaan ja tuijotti lasittunein silmin. Mutta lasin alla tapahtui, siellä kiehui viha ja halu paeta. Lopetin vastarinnan seuraavana päivänä, otin kirveen mukaani mennessäni alas. Istutin hänet pöydän ääreen ja asetin hänen vasemman kätensä pöydälle. Iskin pikkusormen irti. Ja kuinka hän huusikaan, eläimellisesti, täynnä kauhua.
   Sen jälkeen vastarinta siirtyi henkiselle tasolle. Hän piikitteli ja puhui rumasti, hymyssä ei ollut tippaakaan iloa. Eipä sillä, kuka meistä hymyilisi hänen asemassaan. En kenties minäkään tekisi niin. 
   Jopa oma hymyni joka oli jo aiemmin harvinainen näky, on tyystin kadonnut tämän kaiken myötä. Tekisin mitä vain jotta saisin hänet itselleni kokonaan normaalein keinoin. Että voisimme yhdessä käydä syömässä ravintolassa ja kulkea käsi kädessä kaduilla. Toisaalta minun katkaisemani sormi tuskin kuuluu sellaiseen mielikuvaan. 


 
Alanna Penrose

3

Kännykän soittoääni soi puisella yöpöydällä sängyn vieressä. Väsyttää ihan liikaa, punaviinipullo oli liikaa illalla. Mutta siitä oli hyötyä, sain jatkettua esseetäni aivotutkimuksesta. Ei huono suoritus. Nousen ja laahustan alasti keittiöön keittämään kahvia. Olo on inhottavan turta, raajat tuntuvat painavilta.
''Tästä päivästä ei tule mitään'', huokaan hiljaa itsekseni. Olen alkanut puhumaan itselleni sen jälkeen kun muutin pois vanhemmiltani asumaan yksin. Elämäni parhaimpia päätöksiä, olkoonkin että en oikein hallitse talouttani.

Kaksi kupillista kahviani on tippunut nopeasti, kaadan ihanan tuoksuisen kahvin lempimukiini. Otan Pall mallin savukkeen askista ja heitän askin keittiön tasolle. Tungen tupakan huulieni väliin, puen päälleni sohvan käsinojalta poimimani mustan aamutakin ja menen parvekkeelle. Kännykkä soi sisällä, juoksen takaisin hakemaan sen ja tulen takaisin parvekkeelle.
''Huomenta'', vastaan puhelimeen sytyttäessäni samalla savuketta. Numero ei ole minulle ennestään tuttu.
''Oikein hyvää huomenta neiti, pahoitteluni aikaisesta ajankohdasta. Soitan vain oppilaat läpi informoidakseni tuntimme myöhemmästä alkamisajankohdasta''. Puhelimen toisesta päästä kuuluu miehen ääni, tunnistan sen luennoilta joilla olen käynyt.
''Moneltako siis aloitamme?''
''Kello 11. Toivottavasti se ei ole ongelma.''
''Ei suinkaan tohtori, näkemiin''. Ainakin minulla on nyt enemmän aikaa herätä ennen tuntia.
''Näkemiin!''
Psykologian opettajamme, hiukan vanhempi mies kuulosti juuri siltä että on kaivanut ylipirteytensä jostain syvästä komerosta ja kiskonut sen väkisin päälleen. Hän on hyvin lahjakas ja oppinut, en tiedä kumpaa enemmän. Hän on sellainen persoona josta kaikki joko pitävät tai inhoavat. 
   Hän on ärsyttävyyteen asti fiksu ja antaa sen näkyä muun muassa katseellaan jolla diagnosoi oppilaitaan kokoajan. En tiedä onko hänen katseensa luokkahuoneen ulkopuolellakin niin analysoiva ja läpitunkeva, vai onko se vain jokin psykologinen kikka saada oppilaat keskittymään häneen. Miten tahansa, hänet voisi kuvitella tuijottamaan samalla tavalla presidenttiäkin. Yhtä häpeilemättömästi.


 
Dr Caldwell

4

Siinä hän taas tuli sisään ovesta luokkahuoneeseen. Vaaleissa farkuissa joissa ei, ihme kyllä, ollut ilmeisen vahvasti nykymuotiin kuuluvia revittyjä reikiä tai muuta turhuutta. Farkut korostivat kauniisti muodokkaita reisiä jotka hipaisivat toisiaan aina hänen astuessaan eteenpäin. Korkokengät olivat kesäiset, mustat remmeillä kiinni olevat ja hiukan korkeammat kuin eilen. Ne saivat hänen lanteensa keinumaan yhä kauniimmin. Varpaiden kynnet hän oli lakannut huutavan punaiseksi. Vaalea kauluspaita oli rennosti napitettu juuri ja juuri tarpeeksi ylös. 
''Hyvää huomenta, neiti.'' Tervehdin häntä ja hän soi minulle pehmeän hymyn.
''Huomenta tohtori Caldwell. Mikä on aiheemme tänään?'' hän käveli hiukan lähemmäs. Hajuvesi tuoksui raikkaalta, mutta sopivan tummalta.
''Niinkin kiinnostava aihe kuin persoonallisuushäiriöt. Toivottavasti osallistutte keskusteluun'', hymyilin ja hän nyökkäsi takaisin. Kääntyi ympäri ja istui paikalleen.


 
5

Kävelen ympäri hämärää olohuonetta, täytän kädessäni olevan tyhjän lasin. Neljäs lasillinen ei olisi liikaa, ei tänään. Tarvitsin sitä nyt. En tiedä mitä aion tehdä, ajatus kummittelee jossain mielen sopukoissa ja kuiskii korvaan. Jos pyytäisin tyttöä treffeille? Ei, se olisi liian läpinäkyvää. Mitä hänen kaltaisensa nainen tekee? Mistä hän on kiinnostunut? Minun pitää saada se selville. Kenties oppilastiedoista löydän millaisia asioita hän tekee opintojensa ohella. Ehkä sieltä löytyisi jotain, jonka varjolla voisin tutustua häneen paremmin.


 
6

 
Selaan opettajainhuoneessa papereita läpi, todistuksia joilla hän on hakeutunut kouluun. Peruskoulu, lukion oppimäärä ja muutama viittaus aikeesta erikoistua psykiatriaan sekä luonnontieteet, aivotutkimus. Neurologia. Mielenkiintoista. Olisin melkein voinut arvata hänestä tällaista. Kenties hän tarvitsisi hiukan apua?
   Astelen koulun käytävällä, oppilaita kulkee ohitseni eri luokkiin ja kaikilla tuntuu olevan hiukan kiire jonnekin. Minulla ei ole, tuntuu tuskallisen piinaavalta mennä katsomaan taas samaa tyttöä ilman mahdollisuutta lähestyä. Miten minusta on tullut tällainen? Minusta, joka en kiinnostu ikinä ihmisistä sen ihmeellisemmin? Tyttö on osunut tietämättään johonkin arkaan paikkaan sisälläni. Tervehdin ohi kulkevat luennoitsijat. Huokaan syvään ennen kuin kaivan avaimet farkkujeni taskusta ja avaan oven luokkahuoneeseen. 
   Huone on tyhjä, jätän oven auki. Luento alkaa vasta tunnin kuluttua, mutta koska huone on tyhjillään voin hyvin valmistautua ennakkoon. Ihan kuin pystyisin siihen. Istun tuolille luokan edessä olevan tietokonepöydän ääreen. Lasken laukkuni lattialle ja otan kannettavan tietokoneen esille. Mihin keskittymiseni on kadonnut? Miksi herpaannun niin helposti? Miksi jokin pahainen kakara on päässyt pääni sisään? Painan tietokoneen virtanäppäintä ja nojaan leukani käsiini. Logo pyörii tietokoneen näytöllä pitkästyttävästi. En edes tiedä mitä aion tehdä.
   Selaan hajamielisesti tietokoneelta läpi ensiviikon aikataulun. Onneksi on perjantai, voin viikonlopun olla omissa oloissani ilman tapaamisia. Aion turruttaa ajatukset pois alkoholilla, en ole tehnyt niin aikoihin. Toisaalta siihen ei ole ollut tarvettakaan. Elämä on vain täynnä typeriä opiskelijoita ja vielä typerämpiä tutkijoita joilla ei ole mitään tajua psykiatriasta ja he silti tutkivat murhia. Jos ihmisluonnosta ei tiedä mitään, olisi samantekevää laittaa viisivuotias lapsi tutkimaan samoja asioita  -
''Päivää'', nainen koputtaa avoinna olevaan oveen. Säpsähdän ajatuksistani.
''No mutta päivää!'' Kokoan itseni nopeasti, en varmasti ole pystynyt peittämään hämmästystäni.
''Enhän häiritse teitä?'' Sama tyttö, mustat hiukset on kiharrettu kauniisti kehystämään kasvoja.
''Ette tietenkään'', nousen seisomaan ja ristin käteni selkäni taakse. ''Mitä teillä on asiaa?'' Hymyilen parhaani mukaan. Hänen kaunis, pitsireunainen musta toppi on hitusen liian avara. Rintaliivien raja paistaa hiukan pitsin alta. Kultainen kaulakoru kimaltaa ruskettunutta ihoa vasten. Vilkaisen vain nopeasti, ainakin uskoakseni, ja käännän katseen ruskeisiin silmiin.
''Luin hiukan taustojanne, teistä on kirjoitettu paljon hyvää.'' Hän sipaisee hiuksiaan korvansa taakse, hymy on melkein ujo ja ääni kuin samettia.
''Aivan, kiitos. Mutta mistä tällainen? '' Räpytän silmiäni muutaman kerran. Hän tekee samoin.
''No, ajattelin että voisitte kenties auttaa minua tutkimuksessani'', ääni kujertaa hiljaa.
''Neiti, te imartelette minua. Tulkaa toki istumaan niin voimme keskustella lisää''. Käännän hänelle selkäni ja otan toisen tuolin tietokonepöydän sivulle. ''Istukaa olkaa hyvä,'' viittaan kädelläni tuolia kohti. 
   Hänen korkonsa lyövät terävästi lattiaan hänen kävellessä luokseni ja istahtaessa alas. Hän ristii jalkansa kauniisti, farkkujen saumat ovat kovilla reisien kohdalta. Kuinka pehmeältä ne tuntuisivat paljaana? Istun myös alas tuolille jolla aiemmin istuin. Hän hymyilee pää hiukan vinossa. Hän on maalannut huulensa pehmeällä roosan sävyllä.
   ''Olen tekemässä esseetä aivotutkimuksesta. Pohdin siinä aivojen rakennetta liittyen persoonallisuushäiriöihin''. Hänen hymynsä paljastaa kauniin valkean hammasrivistön, ''ajattelin että koska olette olleet mukana samankaltaisessa tutkimuksessa, voisi teillä olla osaava mielipide kirjoitustani kohtaan''. 
''Eli haluaisit vain kuulla mielipiteeni, vai kuinka?'' Ristin käteni rinnalleni ja nostan nilkan polveni päälle. Hän hymyilee edelleen.
''Jotakuinkin niin, enempää en viitsi vaatia teiltä.'' Hymyilen hänelle takaisin ja hymähdän hyväksyvästi.
''Totta kai autan teitä mielelläni enemmänkin'', lasken jalkani lattialle, ''mutta lähdetään liikkeelle siitä, että annan oman mielipiteeni kirjoituksestanne.''


 
Alanna Penrose

7


Sade piiskaa lujasti kahvilan ikkunaan, vedän vaistomaisesti mustan villapaitani hihat sormieni peitoksi vaikka sisällä on mukavan lämmin. Olen tuonut esseeni luettavaksi tohtorille, suhteemme on syventynyt hyvin paljon alkukankeudesta huolimatta. Koen hyvin mukavasi sen, että opettajani on tukenani isossa projektissa. Hän selaa paksua paperinivaskaa tummalla mahonkipöydällä, oikea käsi sivelee valkean kahvikupin korvakkoa mietteliäästi, hän hyräilee ajatuksissaan. Otan askista savukkeen ja sytytän sen palamaan. Imaisen savut ja lasken sytyttimen pöydälle.
''Miltä vaikuttaa?'', en ole kiirehtivä ihminen, mutta tahdon kuulla mielipiteen tässä vaiheessa kirjoitusta. Hän nostaa hymyillen katseensa papereista.
''Hmm… Voisin sanoa että tämä on yllättävän vaikuttavaa, neiti. En tietenkään, kuten huomaat, ole päässyt vielä pitkälle. Mutta tähän asti kaikki vaikuttaa hyvältä'', hän suo rohkaisevan hymyn.
''Hyvä'', nyökkään hänelle, ''kiitos mielipiteestänne''.
Hän jatkaa lukemista ja haen itselleni toisen kupin kahvia. Olisi ihana ottaa pala suklaakakkua, mutta en millään kehtaa ostaa itselleni sellaista. Joskus toiste. 
''Ajattelin, että minulla olisi kotonani hiukan materiaalia auttamaan tämän kirjoittamisessa'', hän laskee paperit alas ja taputtaa kädellään pinoa. ''Se voisi nopeuttaa tämän valmiiksi saamista kun antaisin sinulle heti luotettavaa kirjallisuutta tutkittavaksi. Aikaasi ei menisi turhaan siihen työhön, vai mitä?'' Hän puhuu pehmeästi pää hiukan kallellaan vasemmalle. Yllätyn hiukan, en tiedä tarkoittaako hän että minun pitäisi tulla hakemaan kirjat vai toisiko hän ne koululle. Miten vain, idea kuulostaa ihan hyvältä. 
''Olisin hyvin kiitollinen avustanne, tohtori! Jos siitä ei ole liikaa vaivaa teille.'' 
''Höpsistä, ei tietenkään ole vaivaa'', hän heilauttaa kättään väheksymisen merkiksi. ''Autan teitä oikein mielelläni, jos noin nuori nainen on näin ison asian äärellä, täytyy häntä auttaa mahdollisimman paljon.''

Talo on syrjemmällä kaupungista, pienehkö omakotitalo. Piha on siisti, korkea pensasaita erottaa sen muista vierellä olevista tonteista. Hän avaa vanhanaikaisesti oven minulle ja ohjaa sisään. Lattia narahtaa korkokenkäni alla.
''Tervetuloa, neiti.''
Selite: 
Ensimmäinen osa jo pitkään jatkuneesta kirjoitusprojektistani joka on hyvin varhaisessa vaiheessa vielä, joten antakaa anteeksi epäjohdonmukaisuudet sekä latteat kielikuvat. Seuraavat osat ovat myös tulossa lähipäivinä näkyviin tänne.
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Kirjoittaminen on yksi tärkeimmistä taidoista, mitä voi olla <3 
 

Käyttäjän kaikki runot