En tiedä miksi juuri nyt kaipaus on näin vahva. En tiedä, kaipaanko sinua, vai sitä ajatusta että olisimme voineet vielä onnistua. Ehkä sitä hetkeä, jolloin vielä uskoin että meidät voisi pelastaa. Mutta nyt, kun kaikki päättyi näin – hiljaisesti, ilman sanoja ja ilman todellista kohtaamista – alan kyseenalaistaa koko meidän yhteyden. Oliko se oikeasti yhteys, jos toinen ei voinut koskaan oikeasti kertoa miltä tuntuu? Jos kaikki alkoi murentua juuri silloin, kun läheisyys syveni?
Meillä oli paljon vaikeita hetkiä. Hetkiä, jotka lisäsivät minussa turvattomuutta, pelkoa, saivat varomaan sanojani, vetäytymään. Ja silti jatkoin. Luotin, että sinä puhuisit, niin kuin olit luvannut. Luulin, että meillä olisi se turva, jonka päälle voisi rakentaa vielä jotain – mutta nyt en saanut edes mahdollisuutta.
Suhteen alussa olit läsnä. Turvallinen, kypsä. Ehkä siksi, että minun kipuni ei silloin vielä osunut sinuun. Emme olleet vielä niin lähellä, että sinunkin olisi tarvinnut kohdata omasi. Mutta sitten kun meistä tuli me, jokin muuttui. Minusta tuli se, joka sanoitti, kantoi, kysyi. Sinusta tuli hiljainen – tai vihainen. Ja minä jäin kaipaamaan sitä sinua, joka silloin alussa näki minut.
Ehkä olimme molemmat pelokkaita. Ehkä kumpikaan ei osannut sanoa: "minuun sattuu." Mutta minä sanoin sen silti, niin monta kertaa. Sinä enimmäkseen lähdit pois, eri tavoin. Ja lopulta, kokonaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
