Se on vain jotenkin niin vaikeaa. En voi katsoa sinua silmiin ja nähdä sinun katsovan takaisin. Miksi et voi ymmärtää kuinka paljon sydämeni sykkii sinulle, tai kuinka paljon sieluni vuotaa verta? Se väsyttää minua niin joka ainut päivä elämässäni. Se kuinka typerä olin kun annoin sinun lähteä. Kuuletko minua? Pystytkö mahdollisesti kuulemaan näitä hiljaisia, kidutettuja ja tuskaisia huutoja, kun vedän henkeä viimeisen kerran?
Sanoin aina, että koidut vielä kuolemakseni. Mutta en koskaan uskonut, sen tapahtuvan kirjaimellisesti. Ei ole enää mitään mitä voisin tehdä kun makaan tässä. Tunnottomana ja tunteettomana tuijottaen valkeiden puiden latvoja jotka kohoavat korkealle metsän siimeksestä. Lumi… ironiaa… Muistot yhtäkkiä tulevat takaisin mieleeni. Niin tuttua ja surrealistista… Kohtaus ei ole todellakaan niin erilainen kuin luulin. Siinä on niin paljon valkoista. Kaikki on niin puhdasta ja ei toivottua… mutta siinä on vielä jotakin muuta. Tahrat ympäröivät minua kuin kehä. Niin kaunista.
Kuinka me päädyimme tähän pisteeseen ihmettelen. Missä kylmä tuijotuksesi suli lämpimiksi katseeksi. Kovat sanasi pehmenivät helliksi kuiskauksiksi. Kosketuksesi tuntuu vieläkin ihollani. Niin lämmin, hellä, kiltti ja rauhoittava. Kaikki lempeät unelmamme ja lupauksemme edelleen lepäävät rauhassa tässä levottomassa mielessä ja särkyneessä sydämessä. Turhaan odottaen päivää jolloin kohtalomme tulevat yhteen. Ei ole mitään kauniimpaa valhetta jonka epätoivoisesti haluaisin uskoa. En ole enää peloissani sanoa hyvästejä nyt kun olen hiipumassa pimeyteen. Se mikä on tehty niin on tehty eikä paluuta takaisin enää ole. Olen ollut hölmö sanoessani loukkaavia asioita kun en tarkoittanut niitä. Olin onnellinen että olit rinnallani. En enää ollut vihasi objekti vaan ystäväsi. Se oli niin kaunis uni kun heräsin sylistäsi. Kylpien lämmössäsi ja juoden kauneuttasi kun nukuit niin rauhallisesti.
Yritän purra takaisin nöyryyttävää ulinaa joka yrittää paeta huuliltani. En voi. Kyyneleet valuvat nyt poskiani pitkin… niin avuton, niin yksinäinen. ”Kunnes kuolema meidät erottaa” Ne olivat minun sanani. Eivätkö olleetkin? Etkö muista? Sinä yönä puutarhassa. Kun lepuutin päätäni sylissäsi. Hellät kätesi kulkivat hiusteni läpi. Kun olimme vain kaksi rakastavaista katsellen taivaalle. Yritin, minä tosiaan yritin. Laskea jokaisen kirkkaasti tuikkivan tähden. Annoin syyt sille miksi rakastan sinua ja minä myönnän. Kaikki meni hyvin kunnes minulta loppuivat tähdet. Jos vain tietäisit. Jos vain pystyisin kokoamaan sanoiksi sen mitä tarkoitat minulle. Mutta pelkään ettei edes elämäni ole tarpeeksi. annoin sinulle kaikkeni… Niin paljon, että velkaannuin itseni kanssa.
Kylmyys alkaa tuntua ihoni alla. Voimani ovat lopullisesti lopussa. En koskaan uskonut tämän olevan näin kivuliasta, mutta se on silti vain yksi lyhyt askel kivusta sielussani. Nyt kun olen poissa kuvasta ehkä sinä voit lohduttaa heitä. Olla suojelus enkeli kuin kerran olit minulle… Rakasta heitä kuin minä luulin sinun rakastavan minua. Anna minulle anteeksi. Anna anteeksi kaikki puutteeni. Olen vain halunnut sitä mikä olisi sinulle parasta, mutta ilmeisesti parhaani ei ollut koskaan tarpeeksi.
Tunnen lämpimät kätesi koskevan kasvojani, hellästi työntävät tummat hiukset pois hiipuvilta silmiltäni. Oi Jumala! Rukoilen, että kosketus ei jättäisi minua. Kiltti, ole kiltti ota pois tämä kipu. Anna sen vain loppua.
Kuulen kun sanot kuiskaten nimeäni uudestaan ja uudestaan. Niin kaunis ja särkynyt ääni. Nyyhkytys kaikuu korviini. Rakastajani, ystäväni, taivaani, enkelini, elämäni ja nyt kuolemani. Minun kaunis, lumoava, virheetön rakkaani. Hänen kätensä haparoivat takkiini yrittäen painaa haavaa. Yritän estää häntä, työntämällä hänen käsiään pois. Se on toivotonta. Olin lähdössä muutamassa minuutissa. Vaikka kuinka paljon hän taistelisi pitääkseen minut täällä. Silmäni kertoivat hänelle ettei hänen tulisi käyttää energiaansa minuun enää. Se olisi kohta ohi ja hänen pitäisi jatkaa elämäänsä. ”Mitä teit? Idiootti!” Kuulin hänen sanovan. Nyt hän on huolissaan. Avaan suuni puhuakseni mutta lopetan. Rintakehäni romahtaa kun pulssini nopeutuu. haavoittunut sydämeni ja kehoni vuotavat verta enemmän kuin äsken. Hänen äänensä on paniikissa. Mutta en huomaa sitä enää.
Vielä yksi… vain yksi… viimeinen… suudelma. Hiljaa rukoilin kun pakotin kehoni liikkumaan mutta se ei totellut käskyjäni. Minun täytyy mennä ilman viimeistä suudelmaamme. Ennen kuin näköni katoaa. Ainut asia jonka näen on pari hellistä, kyyneleen täyteisistä silmistäsi. Samat silmät jotka kiilsivät kun rakastelimme.
Kaikki tuli yhtäkkiä niin lämpimäksi. En enää pystynyt tuntemaan mitään… kaikki aistit olivat kadonneet. Hengitys pysähtynyt. Otteeni piti kiinni kädestäsi. Elottomana sylissä miehen jota rakastan. Rakastan sinua ikuisesti….
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
