Se hyökkäsi puskista se kidutti mua kuin tuli. Se ei päästänyt mua vapaaksi eikä antanut mulle rauhaa. Yritin kaikkeni yritin taistella mutta silti ei voimat riittänyt taistella vastaan.
Tuo epätoivo joka kalvoi elämääni ei mennyt pois vaikka kuinka toivoin.
Odotin pitkään mitään sanomatta odotin helpotusta huokausta joka veisi tuskan pois. Syytin itseäni, minä hävytön kurja. Miksi en voi miksi en jaksa miksi en kykene taistelemaan vastaan.
Lopulta kerroin mutta se oli jo myöhäistä. Kerroin tunteeni kerroin epätoivoni enkä päässyt sitä edelleenkään karkuun. Mikään ei voi sitä muuttaa vaikka kuinka tahtoisin. Olin taistellut itseni kanssa jo pitkään enkä nähnyt muuta keinoa, kuin antaa periksi.
Lähdin pois aloitin oman elämäni ja hetken luulin että en pääse vapaaksi. Tunsin syyllisyyttä. Syyllisyyttä että pilasin elämäni pilasin kaiken enkä voinut sille mitään. Jos minä tietäisin voimieni loppumisen syyn sen kertoisin. Mutta en itsekkään tiedä.
Mutta nyt olen tässä omassa asunnossani miettien asioita mitä en koskaan uskonut miettiväni. Voinko tuntea rakkauden sen suuren ja todellisen. Minkä tunsin joskus kun viellä olin ihminen. Voiko joku rakastaa miestä näin surkeaa. Elämänsä pilannutta kaiken voiman antanutta.
Näen edessäni ruusun jonka piikit eivät satuta. Ruusun joka hellyydellään antaa mulle lohdutuksen. Sen tuoksusta saan voimaa ja pehmeydestä rakkautta. Tätä minä kaipasin kun elämäni kadotin. Nyt on lähelläni ruusu enkä tunne enää tuskaa ja tiedän että tunnen taas mä elämässä voimaa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
