Seinä

Runoilija ButiTalat

nainen
Julkaistu:
9
Liittynyt: 16.10.2020
Viimeksi paikalla: 21.3.2021 18:36

Asuinpaikka: Helsinki
Sähköposti:
Syntymäpäivä:
-

runoja, tekstejä, en tiedä näille nimeä, mutta ei kai kaikkea tarvitse nimetä
 

Pyyhit kyyneliäni ja kirosit minua, 'Voi Samah haluatko, että papa näkee sinut tälläisenä?'. Niistin nenäni ja hautasin epätoivoni. Lihava nainen pulleineen sormineen tuli korjaamaan meikkini. Hän katsoi tuhriintuneita silmiäni ja naurahti 'Tyttö katsoo liikaa länsimaalaisten elokuvia.' En siis ollut ainoa, jonka silmien alle hän joutui laittamaan toisen kerroksen meikkivoidetta. Enkä varmaan viimeinenkään. Meikkivoide oli sentään halvempaaa, kuin häiden peruminen. Vilkaisin itseäni, viimeisen kerran peilistä. Kokoa itsesi Samah, kokoa itsesi.

Rummut pauhasivat korvissa, miehet tanssivat ja naiset huuhdahtelivat onnesta. Äänestä olisi voinut päätellä tämän olevan iloinen tapahtuma. Minusta tuntui kuin paniikkikohtausta saavalta lampaalta Eid Al-Adha juhlassa. Pari sataa silmäparia ja ne kaikki olivat naulittuna minuun. Kurkussani oleva pala oli suurentunut suurentumistaan, odotin kunnes siitä tulisi tarpeeksi iso, että tukehtuisin siihen. Mitä jos vain nousisin ja lähtisin. Omista häistäni, se vasta olisikin jotain. Hymyilin, jotta ryppy äitini otsalla sileytyisi. 

Halasin äitiä ennen kuin jäin Sherifin kanssa kaksin. 'Ajan kanssa rakas', niin sinä sanoit minulle viime yönä kun olit huoneessani. Minä istuin tupakka kädessä ikkunalla ja sinä vahdit ettei isä heräisi. Katsoin ulos, oli hiljaista. 'Mama mitä jos en rakasta häntä?', kysyin keuhkot täynnä savua. Pitkä hiljaisuus. Tuijotit alas paljaita varpaitasi ja huokaisit 'Kunhan rakastat Jumalaa se on tärkeintä, kaikkea muuta voi oppia rakastamaan.' Pussasit otsaani ja lähdit nukkumaan. Otin viimeisen syvän henkosen ja tiputin tupakan tumpin alas. Katsoin sen tippuvan, tuntui ikuisuudelta kunnes se osui alhaalla olevaan peltikattoon. Pienen pieniä kipinöitä, kuin raketti. 

Onko meillä kaikilla joku toinen, mutta lopulta joudumme tyytymään. Ehkä äitikin rakasti joskus, ei siksi, että opetteli tai ajan kuluessa. Vaan, koska he puhuivat taivaan väreistä ja siitä miten aurinko lämmitti lehdet kultaisiksi ja kun kuu tuli se otti pensselinsä ja maalasi ne vuorostaan hopeisiksi. Ehkä he puhuivat Niilistä ja siitä miten veneen liukuessa kaislikossa tunsi itsensä kokonaiseksi. Kuinka joen tumma vesi tuntui iholla kuin hunajalta, niin rikasta ja täyteläistä. Ehkä heidän ei tarvinnut puhua. He vain istuivat puiston kukkulalla tuijottaen edessä makaavaa kaupunkia. Kaupunkia, joka oli niin vanha ja tomuinen. Puluja, jotka kaarsivat kaupungin yllä. Siipiä, jotka melkein koskettivat pilven reunoja. 

Rakastin Ramya. Kerran hänen lukiessaan minulle päästin sen suustani. Pääni vasten hänen luista olkapäätään. Keskeytin hänet. En ollut tarkoittanut sanoa sitä, tiesin jo kihlauksestani Sherifin kanssa, sen sanominen oli epäsopivaa. Hän laski kirjan vatsalleen ja katsoi minua. Hänen silmänsä hymyilivät, pupillit laajenivat kuin aallot osuessaan rantaan hänen syvän ruskeissa silmissään. Simsim. Seesami. Se oli lempinimesi minulle. Kirjoitimme kirjeitä ja vaihdoimme kirjeet puistossa koulun jälkeen. Opetit minulle runoutta, Luit ääneen kirjojasi. Äänesi oli kuin taika. Suljin silmäni ja kuuntelin. Jossain kaukana Hud hud lintu aloitti erikoisen laulunsa. Vannotit minut lupaamaan olevani sinun ja vain sinun. Kävisimme koulun loppuun ja muuttaisimme Eurooppaan, missä emme joutuisi piilottamaan rakkauttamme. Lupasin. Tein lupauksen, jonka tiesin joutuvani rikkomaan. Se rikkoutui yhtä helposti kuin kiiltävä kristalli äitini salongissa. 

Sherif oli kiltti kuin lammas. Kuin pieni poika vielä kiinni äidin mekon helmassa. Hän ei koskaan huutanut minulle ei edes korottanut ääntään. Tein hänen elämästään vaikeaa. Voi Jumalani, palkitse hänet hyvyydestään. Säälin häntä. Säälin, koska myös Sherif joutui tyytymään. En ollut se nainen, joka sai hänet hymyilemään niin, että poskiin särki. Hän ansaitsi naisen, joka halusi häntä, joka kaipasi häntä. Naisen, joka syötti häntä öljyisin sormin, sydän onnea täynnä. En pystynyt olemaan tuo nainen hänelle. En vain pystynyt. Tein kaiken velvollisuudesta aviomiestäni kohtaan. Kun lääkäri totesi elämän kohtuni sisällä, et enää koskenut minuun. Se elämä oli tärkein näyte vanhemmillemme. Avioliittomme toimi. Näet silmistäni kaipuun, ei kukaan halua kajota siihen.

Äiti istui edessäni tee lasi kädessä. Hän tuijotti syvälle lasiinsa kuin siellä olisi ollut vastaus elämän tarkoitukseen. Hän nosti katseensa minuun, hymyilin hänelle, jotta ryppy otsalla katoaisi. Se ei kadonnut. Äitini pehmeä ääni herätti minut 'Simsim, surusi on väärin Jumalaa kohtaan', jatkoin vesimeloonin viipaloimista kaikessa hiljaisuudessa. 'Rukoile ennen nukkumaan menoa ja paholainen pysyy poissa luotasi', nyökytin myöntymisen merkiksi. Vesimeloonin täyteläinen tuoksu täytti keittiön, kuivuneet kyyneleet täyttivät kurkkuni.

Elämästäni päättivät vanhempani, naapurin vanha rouva ja tuntematon setä marketissa kadun toisella puolella. Minulle esitettiin päätöksiä kysymysten muodossa. Haluaisitko mennä naimisiin ystävämme Sherif pojan kanssa? Haluaisitko mieluiten opiskella itsesi opettajaksi? Tehtäväni oli vain myöntyä 'kyllä papa, kyllä mama’. Niin tekee hyvä tytär. Suruni piti olla näkymätön, jotta en häpäisisi Jumalaa ja hänen minulle kirjoittamaa kohtaloa. Tosi asiassa, se ei ollut Jumalan kirjoittama kohtalo, jota en saanut häpäistä vaan tie, jonka isäni minulle valitsi. Tie, jonka tämä yhteiskunta loi minulle ja miljoonalle muulle. Kyse ei ole vain yhdestä pojasta johon rakastuin vuosia sitten. Ramy on kuin muistilappu. Jokapäiväinen muistutus siitä, kuinka rajoitan elämääni pitääkseni muiden elämät tasapainossa horjuttamatta sitä omilla päätöksilläni. On miehiä, jonka käsillä virtaa toisten veri ja siitä huolimatta on äiti, joka kerran kuukaudessa raahaa levottoman sielunsa kaupungin toiselle puolelle tapaamaan poikaansa. Ja on naisia ilman sukua, koska rakastuivat tahtomattaan kristittyyn. Valitsin siis perheen. Valitsin yhteiskunnan hiljaisen, mutta näkyvän hymyn. Valitsin epätoivon, jotta muut pysyisivät onnellisina. Valitsin nukkumattomuuden, jotta isäni heräisi levollisin mielin fajr rukoukseen.

Maamme koostuu katkerista naisista, naisista, jotka joskus kokivat ne silmät. Silmät, jotka hymyilivät kuin meri. Naisista, jotka lauloivat suihkussa, pestessään kaupungin tomut pois iholtaan. Naisista, jotka nielivät kyyneleensä kohdatessaan todellisuuden, seinän. Seinän, jonka yli ei ollut kiipeämistä. Miehillä oli tikkaat ja me vain istahdimme pää vasten seinää hyväksyen sen tosi asian, meidän tikkaamme vietiin. Ne vietiin ennen kun lantiomme levenivät ja rintamme kasvoivat. Ne vietiin kun äidinmaito suupielessä oli vielä tuoretta. 
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Pysäyttävää, toivottavasti kaikki naiset eivät ole oikeasti katkeria <3 
Äärimmäisen taitavaa tekstiäsi on mahtava lukea!
Kiitos, arvostan ! 
 

Käyttäjän kaikki runot