Elokuu '96

Rakkaus on taitolaji. Sopivassa määrin kaikille, toivottavasti.

Kauniisti kuvattu. Voi kunpa me ihmiset osattaiskin rakastaa... Ajatus vie syviin pohdintoihin, joista osa tässä: Rakastua osataan ja ehkä jopa rakastella, toista huomioida niin kauan kuin rakastumisen ja jonkinlainen yhteisen kokemisen fiilis on päällä... mutta rakastaminen onkin sitten vaativampi asia, vaatii kait enemmän itseensämenemistä, toisen edestä uhrautumista, tahtoa ja moraalisia valintoja kuin se rakastuminen, joka on pääpainotteisesti tunnetta... Isänmaahan "rakastuneena" voi olla helppo pilkata ja väheksyä toista isänmaata, kumppaniin "rakastuneena" samoin teot saattaa olla äärimmäisen itsekkäitä, joskus jopa rikotaan toisten avioliitot "rakkauden tähden". Jos meidän rakkaus Jumalaan olis enempi hengellistä (tarkoittaa mulle: Jeesukseen kiintymistä rukouselämän vaalimisen ja persoonallisen antautumisen tietä) kuin uskonnollista omaan minäelämään kiintyvää (vakaumuksen hehkua tai "uskon minäkin Jumalaan omalla tavallani" -löpinää ilman todellista Hänelle antautumista), jos meidän rakkaus isänmaahan olis myös muiden kansojen ja valtioiden isänmaallisuudet huomioivaa (jokaisella kansalla on historiansa ja kaikki ovat niin kovin helposti manipuloitavissa, minäkin, siksi pyrkikäämme yhteisymmärrykseen) eikä ahdasta patriotismia (muiden isänmaallisuudesta viis, suomalaisena katselen asioita VAIN oman maan perspektiivistä) ja jos rakkaudentunnetta toiseen (tahdon olla hänen lähellä, "omistaa" hänet itselleni, hehkua hänen kanssa) hallitsisi rehellinen rakastaminen (olen valmis myös luopumaan hänestä, jos niin on parempi) maailma vois olla aika paljon parempi paikka.  

Tästä tuli hyvä mieli ja vei minut muistoissani yhdeksänkymmentäluvun lopulle kesään, jossa oli kaikkea kaunista juuri kotoa pois muuttaneelle koltiaiselle.

Luultavasti maailmaa yritettiin muuttaa, vähintään.