Istuin keskellä sadetta. Puiston penkillä. Yllä kaartui kaunis vaahtera, ja se suojasi sateelta jonkin verran. Mutta olin jo läpimärkä. Ei millään kuitenkaan ollut mitään väliä, enää. Voisin elää ihan niin kuin itse haluaisin, ei tarvitsisi välittää kenestäkään. Mahdoton ajatus minulle, perhoselle.
Aurinkoa ei näkynyt, mutta lähdin kävelemään. Olisi pitänyt jäädä sen puun varjoon. Hetkenä, jolloin näin sinut, toivon että olisin voinut näyttää edes vähän viileämmältä. Kovemmalta. Hän näki varmasti suoraan lävitseni, ja näki myös silmänurkassani kiillelleen kyyneleen. Hän tiesi, että en voisi unohtaa. Sydämeni on lävistetty liian monta kertaa. Hänen ei. Hän lävisti, viilsi sanoilla suoraan. Jatkoin eteenpäin ja vilkaisin taakseni. Hän ei kuitenkaan ollut huomaavinaankaan minua. Onneksi. Olisin luultavasti paennut, sateen keskelle lentelemään surussani. Kuin perhonen, joka on kerran otettu kiinni ja päästetty taas vapaaksi. Vangitseminen jättää ikuiset jäljet.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
