Yksi pitkä yhteinen hetki

Nuoruudessani koin usein voimakasta yksinäisyyttä kuten kai useat nuoret kokevat. Olin kai jo silloin jonkinlainen totuuden etsijä ja mystikko jota olen mielestäni vielä tänäkin päivänä. Minulla ei ollut pahemmin kavereita saati ystäviä, ja nekin jotka olivat, eivät olleet minulle hyvää seuraa. Kaikki vanhemmat ihmisetkin varoittivat minua ja oikeassahan he olivatkin. Ei sellaisella epämääräisellä rikoksiin ja huumeisiin taipuvaisella seuralla ketään mitään tee.

Mutta, itse asiassa en kaivannut ystävyyttä, en ainakaan muiden nuorien miesten tai miesten ylipäänsä. Minä kaipasin elämääni naisen rakkautta ja kosketusta, sellaista raikasta tuulahdusta jota vain nainen voi tuoda miehen elämään. Jotain sellaista, mistä minulla oli jonkinlainen etäinen tuntuma, mutten täysin tiennyt mitä se oli mitä etsin. En ole varma tiedänkö vielä tänäkään päivänä vaikka olenkin mennyt elämän ymmärtämisessä eteen päin.

Sitten näin hänet ensikerran. Se tapahtui kirjastossa ja tunsin kuin jokin olisi mennyt rikki sisälläni. Mutta, se ei ollut niin sanottua ”pahaa rikki menemistä” vaan oli itseasiassa edellytys sille, että tilanteesta voisi syntyä jotain kaunista ja kestävää. Se mitä koin oli hyvin syvällinen vapautumisen kokemus, voisi sanoa henkisen valon loiston tila. Koitin olla naama peruslukemilla aina kun näin hänet vaikka se olikin vaikeaa. Lainasin kirjastosta aina silloin tällöin muutaman levyn tai filosofisen kirjan jotta vain olisin voinut nähdä hänet.

Eräänä päivänä kuitenkin päätin, että asialle oli tultava loppu, omega. Minun oli – meni syteen tai saveen – ilmaistava naiselle mitä tunsin häntä kohtaan, mitä ajattelin hänestä, mitä halusin hänestä. Niinpä eräänä iltana kirjoitin hänelle lyhyen kirjeen ja päätin antaa sen hänelle seuraavana päivänä.

Seuraava päivä koitti, oli aika toiminnalle. Otin muutaman kirjastosta lainatun levyn (pääasiassa Totoa) ja kirjan mukaani (kirja oli Erich Frommin ”Rakkauden vaikea taito”) ja hyppäsin polkupyörän selkään. Ajoin pitkin kukkien ja purojen reunustamia teidenvarsia auringon paisteessa ja mielialani oli korkealla. Koin aavistuksen siitä, että jotain hyvää tapahtuisi tänään. Olin siitä melkeinpä ehdottoman varma kuin se olisi ollut varmaa tietoa.

Sitten saavuin Korson pieneen ja idylliin keskustaan ja menin lähimpään kukkakauppaan ja ostin sieltä kaupan isoimman ja kauneimman tulipunaisen ruusun. Sen kanssa marssin kirjastoon vaikka minua pelotti paljon. Se mitä pelkäsin oli tietenkin, että nainen torjuisi minut, tai jopa nauraisi kömpelölle rakkaudelleni niin etten kestäisi sitä ja vaipuisin ikiajoiksi sielun pimeään yöhön. Näin ei kuitenkaan käynyt, ei vielä.

Sitten näin hänet. Hän työnsi kirjastokärryä ja oli julmettoman kaunis, kuin jokin pyhimys tai kärsivä Madonna keskellä maailmaa jossa kukaan ei arvosta häntä tai huomaa häntä, jossa kaikki on kovaa, armotonta ja loputonta. Kovia peräkkäisiä muotoja joissa ei ole mitään mistä ottaa kiinni.

Hän meni ohitseni ja huomasin ettei nainen kiinnittänyt minuun huomiota. Hieman häkeltyneenä menin pois jonkin kirjahyllyn taakse ja meinasin luovuttaa siihen paikkaan. Tunsin ettei ilma kulkenut keuhkoissani ja minua huimasi ja puristin lujaa kädessäni olevaa ruusua niin, että käsiini tuli pieniä verisiä haavoja. Sitten päätin, tekisin sen mitä olin tullut tekemään, otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin kohti lainaustiskiä jolla näin hänen olevan.

Tuli minun vuoro jonossa ja viimein olimme kunnolla kasvotuksin. Nainen hyvyili kauniisti ja minä en meinannut saada sanaa suustani. Sitten kuitenkin rentouduin, naurahdin jopa hieman ja ojensin ruusun naiselle. Ja sen perään kirjeen. Nainen oli toki myös hänkin hämillään, mutta ei pahalla tavalla. Ei edes sen jälkeen mitä seuravaksi tapahtui: minulla oli coca cola-pullo kädessäni ja kompastuin ja kaadoin kaiken vahingossa hänen päälleen. Kummastuksekseni me molemmat vain nauroimme koko jutulle ja sen hullunkurisuudelle. Sitten sanoin hänelle näkemiin ja poistuin paikalta ja lähdin polkemaan takaisin kotiini.

Koko lopun päivää odotin, että hän soittaisi minulle numeroon jonka olin antanut hänelle kirjeen mukana. Kello alkoi olla jo paljon ja kun puhelua ei kuulunut aloin vaipua pienoiseen epätoivoon. Ajattelin kaikkea hullua; että hän nauroi minulle ja minun rakkaudelleni ystäviensä kanssa ja ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani – herra oudon. Mutta, minuutit vierivät, vaihtuivat tunneiksi ja viimein odotettu puhelu tuli. Alussa kaikki oli hieman tahmeaa, mutta sitten tulimme hyvin juttuun ja aikamme juteltua päätimme nähdä seuraan päivän iltana läheisellä sillalla jonka molemmat tiesimme. Se tunne kun viimein päätimme puhelun oli uskomaton: olin saanut poikkeuksellisen kauniin naisen pitämään itsestäni, silloin se tuntui minusta suuremmalta voitolta kuin mitä lottovoitto olisi ollut. Olin täysin naisen huumauttama ja minusta tuntui, että hän koki samoin. Seuraava yö meni levottomasti hikisissä lakanoissa pyörien, en malttanut odottaa, että saisin nähdä hänet uudelleen!

Oli seuraava päivä. Istuin kuistilla ja soittelin Fenderin kitaraani. Soitin nopeita juoksutuksia ja arpeggiota toinen toisensa perään ja aurinko paistoi rennosti ja tunsin, että päivästä tulisi mahtava. Minulla oli suuria odotuksia ja toiveita ja mutta nyt minusta tuntui, että suurin unelmistani oli jo toteutunut: tänään tapaisimme vihdoin kunnolla naisen kanssa!

Sitten, niin kuin kaikella mieluisalla on tapana käydä, päivä kului ja alkoi kääntyä iltaan. Ulkona tosin ei ollut vielä pimeää koska oli keskikesä. Kello alkoi olla sen verran paljon, että päätin hypätä pöyräni selkään ja lähteä kohti tapaamispaikkaa, sillalle. Edelleen olin täynnä odotuksia ja haaveita ja toivoin vihdoin löytäväni täyttymyksen niille.

Aloin lähestyä siltaa pyörälläni. Näin jo kauempaa, että hän seisoi siellä nojaamassa kaiteeseen ja odottamassa minua. Kun tulin lähemmäs, hän vaikutti hyvin seesteiselta ja kypsältä. Huomasin heti, että hän oli täysi aikuinen ja tiesi mitä oli tekemässä ja se oli minulle jonkinlainen helpotus. En kaivannut ollenkaan mitään lapsellista seuraa, vaan ihmistä jonka kanssa voisimme olla samalla aaltopituudella ja kommunikoida kaikesta mistä vaan halusimme. Sitä minä etsin hänestä, kypsyyttä. Ja rakkautta ja jotain kenelle myös itse voisin antaa takaisin rakkautta.

Kaikkein uskomattominta oli se, että meillä synkkasi heti. Siinä ei tarvittu paljon hienoja sanoja tai teennäisen tuntuisia eleitä, tuntui kuin olisimme lukeneet toistemme mieliä kuin avoimia kirjoja ja tiennet toisistamme paljon enemmän kuin mitä sanat voivat ilmaista tai kertoa kenellekään.

Rakastelimme heti samana yönä. Se oli upea kokemus ja jäi mieleeni todisteena siitä kuinka kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä voikin yhtäkkiä tuntea toisensa läpikotaisin niin lyhyessä ajassa. Siinä oli kaikkea mitä molemmat halusimme; läheisyyttä, täydellistä avoimmuutta, hellyyttä, rakkautta ja jopa huumoria. Joskus minusta tuntui, että rakastin tässä naisessa juuri hänen upeaa huumorintajua ja kykyään kääntää ikävätkin asiat jotenkin oikeille tolilleen, ja niin, että selvisimme niistä aina voittajina. Siitä alkoi yhteiselomme.