Tämän sumuisen aamuni keskellä,
en kykene ajattelemaan selvästi,
en enää miettimään mihin pyrin,
mitä haluan?
Liikaa ajatuksia,
pelkoa ja epävarmuutta.
Uneeni kuulen sanasi,
mutta en tiedä ymmärränkö niistä mitään?
Panssarilasi ja lukitut ovet,
totuus minun maailmastani
sinun silmin.
Ei tämä ole hulluuden alku,
erotan nuo sanat tämän sumun keskeltä.
En kykene kuulemaan mitään,
en enää.
Tuomioni on julistettu.
Olen liian väsynyt kertomaan,
miltä minusta oikeasti tuntuu.
Laahaan jalkoja perässäni,
kuulen jälleen nuo sanasi
"ei tämä ole hulluuden alku."
Antakaa minä ensin kosketan tuota panssarilasia
niin tiedän olenko oikeasti turvassa?
Voinko luottaa siihen,
että lukitut ovet eivät ahdista liikaa?
Voinko turvautua siihen,
että täällä on helpompaa hengittää,
täällä kipuni häviää - hiljalleen?
Vaikka tänään kaikki tuntuukin ylivoimaiselta.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi