Santra

Sun silmistäs nään, sen minkä vuoksi aina niin usein sanattomaksi jään
En sanotuksi saa, sitä mikä aina painaa
mun sydäntäni vaan
Miten tässä nyt näin taas kävikään?
Ikkunasta sut vielä nään,
ja jälleen jään meitä kahta miettimään

Syviin haaveisiin taas uppoudun uudestaan
Olisiko kuitenkin parempi, antaa tän kaiken olla vaan?
Ja jatkaa niin kuin ennen
kuin sut tunsinkaan

Ja kun sä tuut, ja kun sä meet
Jätät mulle vaan nää mietteet, niin kipeet
Eikai elämää oo helpoks luotukaan
Sitä ei vaan aina pysty käsittämään
miten rakkaus, onkin niin helvetin vaikeaa
Tosta vaan se saa sut hymyilemään
hetkessä taas se voi sut alleen musertaa

Sun silmistäs nään sen mikä aina saa
mut uudestaan miettimään
ja itseltäni kysymään
mitähän mietit sä nyt,
kun oon sun kainaloosi käpertynyt,
ollaan hiljaa siinä vaan, aivan hiljaa kahdestaan
Toisinaan hukutat taas mut kiihkeään suudelmaas
ja kaikki muu taas multa unohtuu

Niin epävarmaa on kaikki tää,
mitähän tästäkin kaikesta
lopulta käteen jää
Jospa kaikki tää,
onkin vaan mun omaa kuvitelmaa?

Ja kun sä tuut, ja kun sä meet
Jätät mulle vaan nää mietteet, niin kipeet
Eikai elämää oo helpoks luotukaan
Sitä ei vaan aina pysty käsittämään
miten rakkaus, onkin niin helvetin vaikeaa
Tosta vaan se saa sut hymyilemään
hetkessä taas se voi sut alleen musertaa

Sun silmistäs nään et ole valmis vieläkään mulle salaisuuttasi kertomaan
Mikä sydäntäsi painaa, aina vaan,
ettet pysty sitä ääneen lausumaan

Niinpä sulle hiljaa kuiskaan:
antaa tän kaiken mennä vaan
aivan omalla painollaan
kunnes se rakkaudeksi yhdessä muutetaan