Harlekiini

Mä otin kaiken mitä mulla oli,
et mua on turha tulla etsimään, kun lähdin
tähän sun kanssa.
Nyt siitä on niin kauan aikaa, että
muistan vaan sen tunteen:
”löytää ja tulla löydetyksi”, sillä
sinä löysit minut, tai ehkä ensimmäistä kertaa
saatoin tulla löydetyksi.
Tai onko sillä enää väliä.

Olen näiden yhteisten vuosien aikana oppinut
rakkaudesta ja yksinäisyydestä
melkein yhtä suuret määrät. Kai se oli jotain mitä
pitikin oppia, luulen.
Molemmat yhtä helvetin hankalaa ja ihanaa.

Mut mä en tiedä enää kenen äänellä sä puhut,
tai onko siinä äänessä jäljellä
enää mitään meistä.
Tunnen vaan kuinka jokainen hetki hajoaa tässä hetkessä ja
kaikki aika johon palata, on tästedes vain
”liian vähän säilytettäväksi”?
Mun on vaikea uskoa sitä.

Enkä mä tiedä mihin mä nyt laittaisin tämän, kun
palan ja jäädyn ja hajoan kaikesta siitä mitä piti,
vaan ei ollut. Vaikka ote lipeää,
tunnen kaiken: minä
rakastan sinua
ja olen
hetkessä yksin.