Kävelin yksin aamun noustessa, läpi kasteisten pirun nurmikoiden, poikki salattujen pihojen ja ohi aitojen ja kävelyteiden, ja olin rakastunut, suuresti rakastunut ja sydämeni oli heikko kuin vanhuksella laakeripuun varjossa, illan tultua elämään.
Mutta, minä olin vasta nuori ja elämäni oli vasta nuori, joka tarkoitti, että edessä oli vielä monia seikkailuja, monia kosteita huulia ja juomia ja monia tappioita, rakkauden tappioita. Ja minä halusin niitä kaikkia, oi kuinka halusin niitä kaikkia.
Eräänä yönä kerroin sinulle puoliksi avoimen ikkunan ääressä kaiken taisteluistani ja sinä nauroit kuin mielipuoli ja lähetit minut pois luotasi, menemään yksin tuskan labyrinttiin, siihen minkä sinä olit tehnyt minua varteen, sen jälkeen kun jumala oli istuttanut ajatuksen sinuun ja sinun lohduttomaan mieleesi. Silloin et nähnyt itsekään mitään ulospääsyä ja epäusko täytti sinunkin sielusi kuten minunkin.
Aikoja meni ja meni, mutta vanhat taulut peilisalissa eivät muuttuneet, eivät eläneet, eivät luovuttaneet, ja sitä me vaan niin ihmeteltiin ja ihmeteltiin, sillä aikaa kun hiekka tiimalasissa alkoi uhkaavasti loppua ja huveta maahan, sillä aikaa kun luurangot tulivat kaapeista ulos ja huusivat meidän molempien nimeä pyöreillä huulillaan läpi yön, läpi pimeyden.
Oi, kuinka ottaisin tästä kaikesta selvää, sieluni rauhasta voisin maksaa vaikka kirstullisen kultakolikoita, niitä jotka löysin sisäisen meresi rannikoilta sillä aikaa kun nukuit kaunista untasi unohdettujen ja hulluksi leimattujen satamassa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit