sade pieksää

sade pieksää 

     on viileää

                     mutta ei kukaan voi unohtaa talvea, sen hyytävyyttä
                     sen valottomuutta, pimeyttä, liukkautta ja sateita
                     sen pakottavuutta, sen ehdottomuutta
                                                 ihminenkin kääntyy nurin
                                                 katsoo sieluunsa, silmästä silmään
                                                 toikkaroi unen ja valveen välimaastossa
                                                 tukea toisista hakien
                                                 pakenee teatterin hämyyn
                                                 kirjaston loitoimpaan nurkkaan
                                                 terottaa kaikki kynänsä
                                                 kirjoittaa puhki aikakauslehtien kannetkin
                                                 tuijottaa valkoharmauteen, ulos tai peiliin
                                                 nauraa - voihan jumalauta - on monta talvea nähty
                                                 nähdään tämäkin
                                                 puhdistaa lasit kirjoituspaperista nousseesta nöyhtästä
                                                 kaataa lasillisen punaviiniä
                                                 huokaisee ja hymyilee. kare kertoo
                                                           mikäänhän ei tässä maailmassa ole ikuista
                                                           ei yksikään kesä, syksy, ei talvi, ei kevät
                                                 ottaa puhelimen ja soittaa, kenelle tahansa
                                                 kertoakseen mikäs tässä, ilmoja on pidellyt
                                                 mutta pian on taas kevät - kysyy, lähdetkö reissuun?

sade pitää taukoa

        alkaa lämmetä