Ensimmäinen kuolema

Alastomana
istuin siinä sängyn reunalla
ja tyhjin silmin tuijotin valkoista, tappavan tasaista seinää.
Kuulin sinun hengittävän takanani.
Kiedoin petion ympärilleni ja tunsin,
että minun oli yhtä kylmä kuitenkin.
Sillä sokealla hetkellä minä itkin verta,
juuri silloin kaikki olennainen tiivistyi yhteen pieneen hetkeen
ja minä vapisin.
Vapisin siitä kylmyydestä, joka sai sydämeni pakkashuurteeseen
ja aivoni hourteiseen, tiedostamattomaan tilaan.
Jalkani laskin lattialle, puin päälleni ja juoksin,
juoksin lihakset maitohappoa itkien,
juoksin pois, niin kauas kuin
mahdollista.

Ja jo illalla olin kokonaan poissa,
poissa.

Et kai anteeksi voi enää pyytää, vaikka haluaisitkin.
Et kai mukaani voi lähteä, vaikka haluaisitkin.
Kaikki on kai liian myöhäistä nyt,
minun ollessani kukkien alla,
minun ollessani kuusi jalkaa maan alla,
vain nyt pystyn kirjailmellisesti palvoa maata jalkojesi alla.