Avaruudelliset havainnot hahmottavat maailmankuvaamme, mutta etääntyvätkö tähdet meistä vai me tähdistä ? Ja onko avaruutta ilman omaa havaintoa ? Onko avaruus lähempänä kuin arvaammekaan ? Onko tietoisuutemme se avaruus, joka on loputon? Runosi herätti näköjään monia kysymyksiä. Siis hieno runo!

Todellakin suorastaaan tähdellisen hyvää kerrontaa.

Vaikuttavat sanasi syvälle

Mielenkiintoista tyhjyyden käsitteessä on, 
että se ei ole mitään, ja kuitenkin sille on annettava nimi,
olemassaolevan vastapariksi.
Kuinka mieletöntä, että olemassaoleva tarvitsee vastaparikseen jotain,
mikä ei ole. 

Oletetaan, että itse avaruus ei ole mitään.
Siinä tapauksessa myöskään etäisyyksillä ei ole mitään väliä.
Ei ole enää merkitystä sillä,
onko jokin lähellä vai kaukana.
Kaikki olisi vain yhdessä.

Tarvitsemme ilmeisesti tyhjän tilan käsitettä
järjestääksemme maailmankaikkeutta
kaksinaisuuden kautta osiin, jotka ovat tietyissä suhteissa toisiinsa.
Tarvitsemme kontrastin erottamaan asiat toisistaan.
Kuinka paljon lienevätkään havaintomme ajattelutapamme tuotosta?

On vain mieletöntä ajatella,
että joka pilvetön yö voin katsella tyhjyyttä,
ei mitään!

Kuitenkin jopa kaukaiset tähdet koskettavat meitä valollaan.
Kuinka kaukaiselta joku ihminenkin voi tuntua,
vaikka koskee häntä fyysisesti,
mutta henkisesti hän on kuin valovuosien päässä,
kuitenkin aivan tuossa vieressä.

Nämä asiat ovat hyvinkin riippuvaisia näkökulmasta.

 

Ääretön avaruus ja sen kimmeltävän lumoavat tähdet vangitsevat katselemaan.