puhalsi pettymysten tuulet
ilmoille pilvet synkeät nostatti
poistui säteet auringon, taakse tummuvan esiripun
salama, useampikin
taivahalla kiukusta sähisten
nuo amorin nuolet, hukkaanammutut
sinkoillen, leiskuen
kohdettansa turhaan etsien
ukkosen jylinä
tuo pettyneiden sielujen huuto, hiljaa voimistuen
kuin huutoa tuskasta
kertoen kohtalosta julmasta,viimein vaieten
kyynel suolainen, toinenkin
pian jo sateeksi muuttuen, yhä vain yltyen
maankamaraa rummuttaen, pehmittäen
mudaksi maan muuttaen, hyttöiseksi haudaksi
tuohon ansaan iäksi, sydän särkynyt vajosi
vaan viimein myrsky vaimeni
pilvet poistui, taivas selkeni
saapui kylmyys, jäätyi maa
lumivaippakin aikanaan, satoi pintaan ikiroudan
näkeeköhän tämä maa, koskaan enään poudan
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Voimakas luontoruno. Jotain ihmisyydestäkin tunteina.
Jotenkin kohtalokkaasti puhaltavat tässä tuulet ja jylisee ukkonen. Sydämen särkymisen ymmärtää. Hieno.
Herkkä suruisan hyvä on runosi.
Sivut