ajatusten virtaa

Ne on niitä hetkiä, jolloin kaipaa kotiin. Sä haluat vain äidin lähelle, turvaan, rakkautta ja hellyyttä.
Sitä samaa mitä sä lapsenakin sait, mutta vanhemmiten erehdyit etsimään miehistä, tai naisista.
Samaa paskaa eri paketissa, äiti on se ainut joka sitä rakkautta on pyytettömästi ikinä antanut.

Mitä kummallisimpia vaatimuksia on ilmennyt, milloin on väärin tiskatut astiat ja milloin
pilaan koko elämän pelkällä olemassaolollani. Minkäs minä itselleni mahdan, hemmoteltu
paskakakara, joka on aina saanut haluamansa. Ehken osaa ottaa muita huomioon,
ehkä rakastan itseäni liikaa huomioidakseni muiden tarpeet. Tai ehkä oikeasti
olenkin ihan hyvä ihminen enkä ansaitse lyöntiä käsivarteen siksi,
että erehdyin sanomaan yhden väärän sanan.

Nimenomaan yhden, ja se sana oli Ricardo.

Ei, en halunnut ricardo-nimistä miestä, tai naista. ei en tuntentutkkaan ketänä sen nimistä. Satuin vain
suudellessamme kuulemaan televisiosta miten äijät arvuuttelivat tietovisakysymystä.
Minä nokkelana tyttönä kesken kauniin hetkemme päästin tuon sanan ilmoille
ja ansaitsin kipua kehooni.

Olen minä niin perkeleen paha ihminen. Miksi sinä, täydellisyyttä huokuva toinen
puolikkaani, et voisi korjata minusta sellaista yli-ihmistä, oikeaa raamatun määrittelemää
hyvän ja pyyteettömän ihmisen perikuvaa? Sinähän sen osaat, tiedät
mitä täydelliseltä ihmiseltä vaaditaan. Tiedät, että epätäydelliset ansaitsevat osansa,
mitäpä eivät osaa kunnioittaa sinun vastakaikuasi suudelmiin, ensimmäistä kertaa viikkoon ainut lämmin ele sinulta, pitäähän
sitä kumartaa. Pitäisihän minun olla onnesta soikeana, olenhan sinuun niin rakastunut, vaikken aina ymmärrä
miksi ilmaiset rakkautesi niin kovin vaikeasti. Eikö olisi vain helpompaa sanoa i love you?

Laitoin parhaimman mekkoni päälle, alennusmyynneistä mutta puhtaan valkoinen ja käyttämätön.
Et ollut vielä päässyt valittamaan punaisesta tahrasta sen helmassa, jonka epähuomiossa tein.
Kaadoin tomaattimehua sille kaappiin viedessäni, minä poloinen.

Ulkona on liian kaunista, oikea itsemurhakeli. Olisi liian kornia heittäytyä parvekkeelta valkoinen mekko päällä,
sitä paitsi se tuhriutuisi aivan vereen ja sinähän siitä suuttuisit.

En keksinyt muutakaan tapaa, otin viimeiset vanhentuneet rauhoittavani paniikkikohtausten varalta. Viinan kera tottakai.
Suljin silmäni, kääriydyin keittiön matolle odottamaan sinua.

Ehkä viimeinkin huomaisit, että myös niillä epätäydellisillä ihmisillä on tunteet ja oppisit ottamaan ne huomioon seuraavassa
suhteessasi, tai elämässäsi.

Ja siihen toivoon olikin hyvä lopettaa.