Lämmitän takan nokisin, kohmeisin sormin.
Naisella, joka heijastuu kuvajaisesta
on punaiset posket ja isänsä takki.
Tuijotan tulta pitkiä hetkiä,
en edes tiedä,
kuinka pitkiä.
Ulkona on niin pimeää etten näe järven pintaa,
mutta ajatusteni tarttumapinta
tuntuu olevan jotenkin kosketeltavissa
kerrankin,
vaikkei tarttumisesta voi puhuakaan.
Vaan silti nämä hetket
jotka elän hetkessä
sisältävät aina sipaisun
tulevaisuuden tummaa purppuraa;
tiedon siitä, että vielä jonain päivänä
saatan toivoa paluuta näihin päiviin,
kuulaisiin ja viattomiin,
näennäisen sisällöttömyytensä vuoksi rikkaisiin,
tulevaisuuden pyörteistä tietämättömiin,
joissa menneisyys soi tasaisena solinana.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi