Yksinäiset talot

Runoilija Lumie

Kultaiset lehdet halkovat pimeää. Lasitalot vartioivat kapeaa, oranssien valojen juovittamaa katua. Omenapuut luovuttavat ylijäämäsatoaan maahan pienten jänisten ja oravien aterioiksi. Kadun asvaltti kimaltelee olemattomia timantteja, kun lämpötila laskee yön edetessä lähelle pakkasrajaa. 

Yksinäisten talojen pihat pysyvät hiljaa. Yksittäisistä ikkunoista vuotaa valoa pensasaitojen latvustoihin. Jostain kuuluu viimeisten puutarhajuhlien päätösmusiikkia. Lasiseinien sisälle ei voi kurkistaa. Ovet pysyvät suljettuina korkeiden porttien takana. Miten moni on yksin ajatustensa kanssa noissa taloissa? Miten moni ei näe tuikkivaa valoa taivaalla? Miten moni uppoaa sysipimeään ilman pelastajaa?

Astun kadulta korkean portin ovipuhelimen ääreen. Nostan luurin ja odotan. Pimeys hengittää raskaasti, painostavasti. Yöhön syntynyt olento on huomannut minut, kun olen ottanut askeleen pois pimeästä. Viimein porttipuhelimesta kuuluu vaimea "haloo"
"Oletko yksin ajatustesi kanssa?", kysyn. Ikuisuudelta tuntuva hiljaisuus, lasin kilahdus, hengitystä. Pidän puhelinta korvallani ja katselen elokuun taivasta, joka sytyttelee tähtiään yksi kerrallaan. Osa vilkkuu vaimeasti kuin pian sammuvina polttimoina pilviverhojen reunoilla. Osa loistaa kirkkaina yksin, kaukana muista. "Tiedätkö, miltä tuntuu, kun on niin yksin, ettei lopulta tunne enää mitään?", ääni luurin toisessa päässä kysyy. Katselen välkehtivää tähteä ja lentokoneen valoja, jotka halkovat värijuoviaan mustaan. "Tiedän, miltä tuntuu olla niin yksin, että kaikki tuntuu liikaa ja iho on paperinohut", vastaan.

Talon ikkunassa ihmisen ääriviivat kulkevat hämärissä huoneissa, sammutettujen designvalaisimien alla. Ääriviivat ovat niin heikot, etten tiedä, katselenko kuvajaista vai elävää, hengittävää, oikeaa ihmistä. "Tämä talo on saanut minut tuntemaan itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Tein kaikkeni, jotta saisin asua tällaisessa ja menetin kaiken, kun vihdoin sain sen", ääni luurissa pudottelee sanoja hitaasti kuin olisi miettinyt ne jo kauan aikaa sitten valmiiksi. "Mitä sitten toivoisit saavasi takaisin?", kysyn. Taas yksi pitkä hiljaisuus. "Toivon, että vielä kerran näiden lasiseinien sisälle eksyisi ihminen, joka ymmärtäisi kuka olen", ääni murenee ja lopulta sortuu.

Kuulen, miten luuri laskeutuu paikoilleen ja linja mykistyy. Puristan puhelinta huomaamattani liian lujaa. Seuraan, miten hahmo akvaariossa nojaa päätään käsiinsä. Tuoli kääntyy lopulta lasiseinään päin ja hahmo huomaa minut. Hahmo nousee ja painaa kämmenensä kylmää lasia vasten. Nostan käteni hitaasti vastatakseni eleeseen. Tunnen, miten jokin räsähtää rikki: jokin, joka on roikkunut liian ohuilla vaijereilla rotkon yllä. 

Yöperhoset saapuvat tanssimaan katulamppujen alle. Loppumaton yö luovuttaa avaimensa auringonnousulle. Astahdan pois talon luota ja jatkan samanlaisten talojen reunustamaa katua eteenpäin. Yksinäisyys on hellittänyt otteensa ja joistakin taloista kuuluu jo elämän ääniä. Linnut avaavat ääniään syksyn paljastamien puiden oksilla. Valo on voittanut taas - siiveniskun ajaksi. 
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

voi luoja miten vangitsevaa tekstiä. tuo lasitalo, onko se...sisälle ei voi kurkistaa! yksinpuhelua...ko? sinne eksytään, ei kutsuta. mahtava tarina, vaikka olisin kuinka hakoteillä aatoksistasi. luen uudelleen, taas
 

Käyttäjän kaikki runot