Seitsemän päivää, seitsemän yötä

Runoilija Lumie

Päivät vaeltavat ohitse kuin ruuhkavuosien, loppuunpalamisten ja kriisien sokeuttamat ihmiset. Taivas pudottelee hiljaisia hiutaleita siniseen pimeään. Seison polviani myöten märässä lumiukkolumessa. Olen kahlannut tämän kaupungin kauneimman puiston keskelle, sen korkeimmalle kukkulalle. Tähtikuviot asuttavat sinimustaa pimeää ja sekoittuvat tähtipölynä kasvoilleni laskeutuvaan lumeen. 

Tässä hetkessä elämäni pidättää hengitystään. Se seisoo risteyksessä ja odottaa merkkiä siitä, mihin suuntaan jatkaa: tuntematonta hihastavetäjää, ohikulkijan tönäisyä, yhden ihmishistorian mullistavaa tapahtumaa. Myöhäisellä iltalenkillään olevat koiranulkoiluttajat, kaupungin humusta palaavat opiskelijat ja käsi kädessä kulkevat rakastuneet eivät tule tarttumaan kädestäni ja vetämään minua tähtisestä maailmastani omaan todellisuuteensa. Muut ovat tallustaneet tähän kaupunkiviidakkoon omat arkiset, turvalliset polkunsa. En uskaltaudu niille reiteille, sillä minulle ne ovat vaaroja täynnä: väkivaltaa, huumeita, särkyneitä sydämiä, rikottuja astioita, paiskottuja ovia. Niillä reiteillä rakastuu, hukkuu arkeen ja rikkoutuu miljooniksi peilikuviksi kunnes ei enää tunnista itseään.

Minun tieni on tehty sinne, missä ei muita kulkijoita juuri näe. Se kulkee tummien ja kirjavien perhosten reviirien risteyskohdan ohitse ja johdattelee pakkasauringon tai syyspimeän sijaan sinisen hämärän sekä usvan täyttämille niityille. Olen oppinut esittämään sellaista, joka kulkee auringossa siristellen silmiään ja hymyilee onnellisesti. Olen oppinut piilottamaan ne perhoset, jotka asettuvat aika ajoin sieluuni ja sivelevät minua siipiensä musteella. Piilotan itseni kuvajaiseksi peilitalon vääristäviin peileihin: useimmat näkevät niistä vain sen, mitä tahtovat nähdä.

Lumisade vaimenee. Virheetön valkeus makaa ympärilläni märkänä ja maahanpainuneena, luovuttaneena. Katulamppujen halkomassa pimeässä näen vieressäni toisen hahmon ääriviivat. Olen huomannut sinut jo aiemminkin, sillä polkusi ovat seurailleet omia polkujani hämärässä. Tässä pysähtyneessä hetkessä risteää kaksi polkua ja muuttuu kaksi ihmishistoriaa. Yksittäiset lumikiteet tanssivat ympärilläsi ja heijastelevat valoa kaikissa väreissä kuin kirjavat kesäperhoset. 


Tunnen, kuinka mustat perhoseni sulkevat siipensä, värisevät ja pelkäävät sateenkaarisateesi alla. Katson silmiisi ja annan sinun nähdä sen kaiken. Peilitalon ovet sulkeutuvat.

oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Herkkää kerrontaa. Synkkyys oli poikkeavasti kuvattu perhosen muotoon. Lopun huipennus toi tarinaan onnen. 
Upea kokonaisuus, jota voi lukea monta kertaa, lumoutuneena <3
Kaunista kuvausta, koskettava tarina. 
Nyt olen lukenut kaikki tähän mennessä luomasi teokset, ja nautin joka hetkestä.
Sä olet Runoilija ja Kirjailija ja mitäs vielä?
En tiedä ikääsi, eikä tarvitsekaan.
Mutta jos et ole ikäloppu, mihin en usko, on sulla loistava tulevaisuus
kirjoittamisen saralla. Se on vain itsestäsi kiinni! WAU!!!
 

Käyttäjän kaikki runot