Tarina kaupungista

Runoilija Jaakko Satamamies

mies
Julkaistu:
7
Liittynyt: 31.7.2018
Viimeksi paikalla: 10.10.2018 15:05

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

 

Erään pellon keskellä minä tiedän talon.
Talo on jo aikoja ollut hyljättynä keskellä heinittynyttä peltoa, missä se piileskelee kuolleiden puiden suojassa. Olen ainut ihminen ken rohkenee astumaan pihapiiriin sitten vuosikymmenten.
Muutama korppi kuolleissa omenapuissa kertoo mielipiteensä tunkeilustani. Talo katsoo minua epäluuloisesti kyseenalaistaen tulijan tarkoitukset. Vakuutan talolle, etten ole haitaksi ja astun kuistin ensimmäiselle portaalle.
Narahdus.Vanhaa, harmaata hirttä, jossa kulkee syviä halkeamia. Viimeinenkin maalipisara on huuhtoutunut sateiden mukana pois. Ruoste on vallannut itselleen kaiken metallin. Kaikkialla näen merkkejä ajan työstä ja entisestä elämästä. Pysähtyneisyyden harmonian ja epäjärjestyksen elegian rikkoo vain yksi asia: minä.

Istun hylätyn taloni kuistille ja katson taivaanrantaan. Näen kaukaisen havumetsän hoitamattoman pellon reunalla. Metsän yllä aukeaa punertava taivas ja pilvenhattarat, jotka heijastavat tätä kaunista illan sävyä. Ilta käy tämän tanssin pilvien kanssa minusta huolimatta, mutta tänään minulla sattui onnekkaana olemaan näytökseen eturivin paikat. En tiedä mitä kello on enkä muista koska olen viimeksi syönyt. En juuri nyt tahdo mitään muistakaan, sillä olen keskittynyt hetkeen. Hengitän sisääni tunnelmaa ja se ruokkii minut kylläiseksi. Koen valtavan tunteen, jonka voisi tiivistää yhteen sanaan: "nyt."

Tässä minä istun, kuluttamassa aikaa.
Jokainen sekunti tuntuu äärettömän pitkältä, kun niitä laskee vailla viihteen vivahdettakaan.
Ja näin minä tahdonkin.
En tahdo humaltua elämästä ja heittäytyä sen viettelyksiin, unohtaen ajan kulun, vain huomatakseni etten muista mihin se edes hupeni.
Onko se elettyä elämää jos en muista siitä kuin etäiset välähdykset?
Entä onko tämä istuskelu elettyä elämää vai haaskattua aikaa?
Jos jokin on varmaa, niin ainakaan aikani ei karkaa.
Minä olen sekuntien vartija.
Pelkäänkö kuolemaa, kun tahdon venyttää jokaisen sekuntin ääriään myöten?
Vai pelkäänkö elämää, kun en tohdi maistaa sen viiniä ja antaa virran viedä?
Tarkoitukseni on odottaa häntä saapuvaksi, vaikka tiedän, on se epätodennäköistä.
Mutta jo odottaminen, omistautuminen, antaa minulle riittävän tarkoituksen.

Tämän pellon toisella puolella minä tiedän kaupungin. Se on kaikkien kaupunkien kaupunki, suurenmoinen julistus ihmiselle tai sille, mitä ihminen ehkä itse haluaisi olla, mutta tietää kaikessa ylpeydessään epäonnistuneensa. On se täynnä koristeellisia palatseja ja valtiaille veistettyjä kivipatsaita, jotka saavat kaupunkilaiset nöyrtymään. Sillä jos kivi, tuo elementeistä jääräpäisin, on kuninkaan kuvaksi muovautunut, mikset sinäkin?
Mutta minua ei tuo kaupunki voita puolelleen eikä turmioonsa taivuttele, houreisiinsa houkuttele. On minulla ja kaupungilla kuitenkin yhteinen historiamme, sillä jos jotakin minä tältä elämältä tahdon, on se usein kaupungista etsittävä. Voin kenties kerran vielä antaa kaupungille pikkusormen toivoen, että saan siltä takaisin jotakin, mitä olen aina etsinyt - menettämättä kuitenkaan itseäni.

Niin kuin planeetat vetävät toisiaan puoleensa, vetää kaupunki minua puoleensa kuin jonkin luonnonlain sanelemana, ja päätän tänä iltana noudattaa tuota luonnonlakia. Nousen kuistilta kuin olisin viettänyt siinä iäisyyden ja löydän peltojen välistä polun kaupunkiin. Polun, jota olen viimeksi hyvin nuorena kulkenut. Ja kun nyt tuota polkua tallaan, on se kuin vasta eilen jalkojeni tahtoa kuunnellut. Kaupunkiin kulkee monta tietä, mutta tämä on aina ollut minun tieni. Se on vaatimaton, vanhanaikainen hiekkatie, jota reunustavat toisistaan tasaisin välein istutetut lehtipuut. Puiden lomasta näen laakeaa peltomaisemaa kilometrien päähän. Nähdään kenties jonakin toisena iltana, auringonlasku.

Saavun kaupungin rajalla sijaitsevalle kukkulalle, jolta on mahtava näkymä koko kaupunkiin. Kun edessäni avautuu kaupungin palatsien runsaus aina horisonttiin asti kuin varjoani paeten, tiedän miksi monet päätyvät täällä asumaan. Tästä valtavasta kaupungista löytyy kaikki se, mitä on kokea se suurenmoinen olemisen kirjo, jonka ihmiselämä pitää sisällään. Eläminen on muutosta, ja sitä tämä kaupunki on täynnä. Mutta minä, sattumanvaraisuuden saattaja, aion rikkoa tämän syklin ja mennä kaupunkiin olemaan paikallani, muuttumatta. Janoan tarkkailla elämää janoamatta elämää itseään. Mutta vaikeaa se on, uida elämän virrassa olematta virran uitettavana. Kuitenkin tässä hetkessä on vain minä, taivaanranta ja uljas loisto, joka täyttää välimme. Tämä kaupunki on kuin sellainen grandioottinen uni, jossa kaikki on mahdottoman suurta ja suurenmoista, aivan eri tavalla kuin mikään todellisuudessa voisi koskaan olla. Täällä se silti on. Taivaankannen iltarusko saa seurakseen revontulet ja tähdet, jotka juhlivat kanssani runsaalla väriloistollaan enkä ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista, vaikka olen aina osannut kuvitella sen silti.

Kun lähden kaupungin katuja koittamaan, kiemurtelevalla tiellä vastaani tulee tanssiva mies. Hän kysyy minulta kuka olen ja miksen minä tanssi.
"Mikset sinä tanssi, hyvä mies? Tanssinhan minäkin."
En oikein tiennyt mitä vastata, sillä pidin tilannetta varsin kummallisena. Sanoin hänelle, etten koe juuri nyt mitään syytä laittaa valssiksi.
"Ei hullu ole hän, joka elämästä nauttii, vaan hän, joka moista paheksuu", sanoi mies ja jatkoi matkaansa leveä hymy naamallaan. Katsoin kotvan kuluttua taakseni ja vielä kaukaisuudessakin näin hänen hyppelevän ja pyörähtelevän. Hullu.
Hän tuli kaupunginosasta, jossa ei kuulemma voi kuin nauttia. Sanotaan, että siellä ihmiset juhlivat aamusta aamuun, ja juhlat vain jatkuvat. Siellä asuminen on joillekin äärimmäisen kallista ja joillekin ilmaista - hinta on jokaiselle eri suuri. Vaikuttaa vaaralliselta paikalta. Ohjaan kurssini täysin vastakkaiseen suuntaan, jossa on hienostuneemman näköisiä rakennuksia.

Vanhojen veistosten kontrastina kaupungissa on myös huippuunsa hiottua teknologiaa ihmisen mukavuudenhalua tyydyttämään. Ylitseni lentää nuoria kaupunkilaisia jonkinlaisilla leijuvilla kulkineilla. Mietin, heidän tulisi edes kerran nukkua tähtien alla ja tehdä oma ruokansa ja nähdä, miten se tyydyttää mielen aivan eri tavalla kuin se, että kone tekee kaiken sinun puolestasi. Joka päivä on askareiden oltava ihmiselle helpompia, ja samalla heistä tulee aina vain heikompia.
Mutta kaupungissa on eräs insinöörityön taidonnäyte, jota minäkin ihailen. Se on kaupungin julkisen liikenteen huipentuma: junaverkosto, jonka kaupunkilaiset ovat nimenneet Asteroidiksi. Se on kaupungin ylpeys, ja jotain todella ainutlaatuista se onkin. Tämä junarata kulkee ilmassa kaupungin yläpuolella kuin vuoristorata. Siinä on jopa silmukoita, ja kyyti näyttää jo rataa katsomalla hurjalta. Ilmeisesti tässä kaupungissa käytännöllisyys on jätetty toiseksi ja kaupunkilaisille on haluttu antaa unohtumaton työmatka. Kuinka ihmeellistä, sadunomaista järjettömyyttä. Päässäni pyörivät kysymykset "miksi?" ja toisaalta "miksi ei?". Raiteet ovat mustat ja niissä kulkee punaisia hohtavia valoja. Junarata ei ole yhteen asentoon sidottu, vaan se pystyy liikkumaan ja muuttamaan muotoaan. Kuulemma joka ilta rata vedetään kasaan ja aamulla taas avataan uljaaseen loistoonsa. Koskaan en valitettavasti ole ollut sitä näkemässä. Se on siis kuin elävä junarata, joka herätetään aamuvarhain henkiin kuin metallinen lohikäärme, joka levittää siipensä ja sytyttää tulensa hehkuun. Toivon vain, että uskallan edes jonakin päivänä olla sen kyydissä.

Kaupungin ihmeet saavat minut miettimään, mitä nämä ihmiset voisivatkaan keksiä seuraavaksi. Tämä on kaupunki ihmiselle, tuolle ikuisesti tyytymättömälle jumalkokelaalle, joka kehittää itseään jatkuvasti eteenpäin - mutta mihin pyrkiäkseen? Mikä on viimeinen kuviteltavissa oleva kehityksen aste? Jumalaksi kai ihminen pyrkii, joko tiedostamattaan tai tarkoituksella. Ehkä jonakin päivänä kaikki ihmiset saapuvat kaikissa erimielisyyksissään viisaimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Niin, onhan jokaiseen kysymykseen olemassa looginen vastaus. Kenties näin vielä tapahtuu ja ihmiskunta muuttuu konsensuksen kautta yhdeksi. Ja sinä päivänä ihminen menettää kaiken sen, mikä teki siitä kiinnostavan. Mutta vielä tänään olemme erilaisuuksien muodostama tilkkutäkki, mitä tämä kaupunki kuvastaa. Täällä on lukemattomasti erilaisia kaupunginosia, joihin erilaiset ihmiset muuttavat asumaan löytääkseen itsensä. Kaupunginosia on niin paljon erilaisia, koska ihminen on luomakunnan ainut olento, joka ei osaa edes elää.

Kävelen pitkin ahtaita kujia, joita prameat kerrostalot pyrkivät puristamaan aina vain ahtaammiksi kunniattomia kulkijoita karkoittamaan.Tahraton ei tämäkään kaupunki suinkaan ole, sillä missä on ihminen, siellä pyrkivät tämän ajatukset manifestoitumaan konkreettisiksi teoiksi ympäristöönsä. Katson seinillä roikkuvia töhryjä, jotka joku on aamuyön pikkutunteina maalannut, enkä näe niissä kuin yhden sanoman. Siitä huolimatta taidan ymmärtää täsmälleen, mistä näissä maalauksissa on kyse. Ne ovat primitiivisen tason yksinkertaisia ajatuksia, jotka huutavat "minä olen olemassa!" eivätkä edes pyri mihinkään muuhun. Maailma muovautuu ihmisten ajatuksista, ja kaikki, mitä täällä on, onkin käytännössä jonkin tason ajatus. Ja kaikista korkein mahdollinen ajatus on sellainen, mikä vie ihmiskuntaa eteenpäin - ajatus, jota kukaan ei ole koskaan ennen ajatellut. Kun joku jossakin päin maailmaa saa tällaisen ajatuksen, ihmiskunta ottaa askeleen kohti tulevaa. Mutta nykyään tätä käy valitettavan harvoin. Nykyihminen tuntee liikaa ja ajattelee liian vähän.

Kerran, kauan sitten, minäkin tiesin tunteen.
Joku voisi sanoa, että tulin kaupunkiin unohtaakseni tuon tunteen vihdoinkin, mutta joku taas on sitä mieltä, että tulin tänne löytääkseni juuri sen.
Joku sanoo, että se on vain aivojen kemiaa. Illuusio.
Mutta juuri nyt
tässä valtavassa kaupungissa
ei ole seuranani kuin taloja, veistoksia ja minulle tuntemattomia ihmisiä,
jotka tekevät työtänsä kuin muurahaiset,
kunnes kaiken voimansa ovat käyttäneet.
Niin turhauttavasti olen kaiken keskelläkin yksin. Ehkä minulla on ikävä juuri sitä tunnetta.
Illuusio? Mikäpä voisi olla todempaa kuin aivojeni kemia.

Kun katson tätä kaupunkia, näen valtavan koneiston, jonka osasia ihmiset itsekin ovat. Kaikessa kaoottisuudessaan se silti toimii ja ihmiset saavat päivittäiset asiansa toimitettua kunnes illalla kaupunki vaipuu uneen palvellakseen jälleen aamulla. Tästä kuvasta ei päällepäin näy väistämätön:
Kaikki tämä tulee murenemaan palasiksi.
Jonakin päivänä tämä huippuunsa hiottu koneisto hajoaa ja sen osaset vierivät sikin sokin maailmaan kuin marmorikuulat, joiden annetaan vieriä minne niiden onkaan todennäköisintä vieriä. Naurahdan ajatukselle, että ne vierisivät takaisin täsmälleen siihen asentoon, jossa ne muodostaisivat tämän saman kaupungin uudelleen. Niin epätodennäköistä, että se on mahdotonta.

Näen jo sieluni silmin kuinka kaupungin koristeelliset tornit halkeavat, talot musertuvat painonsa alla ja kaikki kullattu loisto sortuu yhdessä hetkessä kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Maailman mahtavimmasta kaupungista ei olisi jäljellä kuin puita, joilla ei ole mitään sanottavaa tuhotyöstään. Mutta se päivä ei ole tänään. Tänään jonkun on lakaistava tämän tuhoontuomitun kaupungin katuja minimipalkalla. Monen on omistettava elämänsä kaupungille ja siitä on välitettävä, niin kauan kuin se meillä on. Minun käy näitä ihmisiä melkein sääliksi.

Hienoinkaan ihmisen rakentama laite ei kestä yhtä asiaa: aikaa. Tämä kertoo minulle jotakin suurta tästä maailmankaikkeudesta jossa elämme. Maailmankaikkeus itse on virheetön koneisto, joka on voittanut ajan. Täällä tuntuu vallitsevan vain yksi sääntö, joka kuuluu, että tämän kaikista koneistoista täydellisimmän sisälle ei pysty rakentamaan toista koneistoa, joka olisi yhtä täydellinen. Mitä tahansa rakennatkin, luonnonvoimat pyrkivät kuluttamaan sen tomuksi ja levittämään ympäriinsä kunnes se on taas perustekijöissään.
Minä elän ajan virrassa eri tavalla kuin ihmiset yleensä. Kun näen kaatuneen puun, pelästyn sitä, sillä näen myös sen hetken, kun se kaatuu. Ei tavan ihminen kaatunutta puuta kavahda. Voin nähdä kaiken, menneen ja tulevan, ja kaikki se sekoittuu minua varten yhdeksi. Mutta minä olenkin sekuntien vartija.

Kyllä, olen nähnyt kaiken: menneen ja tulevan.
Ja olen pettynyt.
Kaikki on kadonnut ja tuhkaksi haihtunut.
Vaikka palasin ajassa lapsuuteeni, oli se kadonnut koska olin itse muuttunut.
Jotakin en pystynyt palauttamaan ennalleen.
Olen matkannut halki kaikkien kuviteltavissa olevien teiden, raivannut polkuni läpi tunteiden, myrskyjen.
Ja kun lopulta päädyin keskelle kaikkea, totuuteen, huomasin:
ei missään ole mitään.
Ajauduin tyhjyyteen, joka ei enää koskaan päästä irti otteestaan.
Palaaminen on mahdotonta, sillä olen totuuden äärettömässä puristuksessa.
Voi niitä aikoja, kun vielä elin vailla totuutta ja tietoa.
Se oli kaunista ja tuntui oikealta, todelta. Todemmalta kuin tämä totuus.

Kuljen kaupungin katuja itsevarmasti kuin tietäisin minne olen menossa, mikä saisi minut varmasti näyttämään tyhmältä jos ympärilläni suhaavat ihmiset tietäisivät, ettei minulla oikeasti määränpäätä olekaan. Mutta onko sillä niin väliä? Lumileopardi vaeltaa korkealla kylmissä vuoristoissa eikä tiedä mistä on tullut, mutta tietää minne on menossa: selviytymään. Minäkin yritän vain ylittää selviytymisen kynnyksen tässä kaupungissa ja sopeutua, mutta tuntuu kuin tekisin ihmisille suurenkin karhunpalveluksen kun vain heitä vastaan kävelen. Ohittaessani vesilammikon kivisellä tiellä näen siitä heijastukseni. Minä näen siitä kaiken sen mitä olen tänään ja mitä tulen huomenna olemaan. Mutta entä kaupunki, näkeekö se vain asiat joita olin eilen? Kaikkien peilien tulisi mielestäni näyttää vain ne asiat mitä haluan olla. Olenko kaunis jos olen huomenna kaunis, mutta tänään ruma? Riippuu siitä tuleeko huominen. Mutta jos se tulee, olen jo valmiiksi kaunis.

Pian on yön jo aika. Ei minulle ole katsottu aiheelliseksi antaa kotia, mutta vedin pidemmän korren ja päätin, että kaikki tämän taivaankannen alla on oleva minun kotiani enkä ole kahlittu painamaan päätäni kahdesti samaan nurkkaan. Ja näin minä voitin vapauden. Minä asun maailmassa, en laudoista kasatun laatikon sisällä kuten moderni ihminen, joka on vanginnut itsensä loputtomalla mukavuudenhalullaan.
Jo siitä hetkestä alkaen, kun ihminen laittoi jalkoihinsa kengät tehdäkseen kulustaan helpompaa, oli hän tuomittu tulemaan riippuvaiseksi kaikista keksinnöistään. Ei hän tämän jälkeen enää edes voinut kävellä omilla jaloillaan omalla planeetallaan ilman kipua. Kengät olivat ensimmäinen askel ihmiskunnan tuhoon.
Minäkin olen sitonut kuminpalaset jalkapohjiini askeltani avittamaan, vaikka luonnontilaa poikkeuttavia keksintöjä välttelenkin. Tämä on minun syntini ja häpeäni. Ja näiden kumisten liittolaisten kanssa lähden etsimään yösijaa.

Kauan sitten on kaupungin ulkopuolella sijaitseva tehdas lopettanut toimintansa, mutta edelleen sen valtava piippu siintää korkeuksiin taivasta itsevarmasti halkoen. On se nyt jo hyödytön, eikä sillä ole muuta annettavaa kuin kaltaistani kulkijaa pelottaa. Kävellessäni katson ylös enkä voi olla kuvittelematta kuinka vanha tiilinen piippu voisi milloin vain romahtaa päälleni pienestäkin tuulenvireestä. Askeleeni on epävarma ja pyydän kengiltäni kai liikaa. Astun sisälle valtavaan konesaliin, jossa pölyttyneet valurautaiset laitteet ovat kooltaan kuin pieniä kerrostaloja. Ne kohoavat aina salin kattoon asti ja oloni tunnen yhtäkkiä hyvin pieneksi. Kierrän mahtavat koneet kaukaa aivan kuin ne aiheuttaisivat minulle vaaraa. Mutta eiväthän ne ole vuosikymmeniin toimineet, ja tämän tietänee myös pulu joka jostakin lehahtaa ja jonka kanssa pelästymme yht' aikaa.

Yritän rakennuksen kanssa sujuiksi tulla, välini koneiden kanssa sovitella.
Sillä tiedän, on yön jo aika, eikä ulkona vieraassa kaupungissa ole enää sopivaa olla.
En ajatuksesta nauti, mutta mietin: on yö täällä vietettävä, kaamos tehtaassa kestettävä.
Minua pelottaa eikä syyttä.
Ympäröi minua koneet valtavat ja niiden tiilinen kuori ain' sitäkin valtaisampi.
Kaiken tämän keskellä on pölyhiukkasista pienin: minä - lähes hukuksiin kadotettu valurautaisen tekniikan keskelle.
Kaverina vain kaiku, ja kavereista se on huonoin.
Turvattomuuteni se vain toistaa, uudelleen ja uudelleen. Ei liiemmälti ole avuksi.
riks, raks
Lasinsirut kenkien pohjassa uppoavat kumiin
jättäen entisen elämänsä tehtaan lattioilla.
Nurkkia koluan etsien paikkaa johon kehtaisin nukahtaa.
Vannotan itselleni: tänne ei kahdesti päätä paineta.

Yön minuutit valuvat eteenpäin ja muuttuvat puolituntisiksi, jotka sulautuvat yhteen muutamiksi tunneiksi. Tunnelma on hiljainen. En palele, mutta ilmapiiri on kylmä, suorastaan kuollut. Makaan likaisella lattialla ja katselen konesalin toisella puolella olevasta valtavasta ikkunasta ulos. Ikkuna koostuu suuresta määrästä pienempiä ikkunoita ja merkittävä osa näistä on rikottu. Jokunen tovi sitten ikkunasta näkyi vielä illan viimeiset valonsäteet, nyt ei niitäkään. En enää edes muista kuinka monta kertaa olen jo kääntänyt kylkeä eivätkä silmäni tahdo pysyä kiinni.

Ei, minä en nuku täällä.

Minä huijaan yötä ja nousen vuoteestani muutaman tunnin kääntyilyn ja huokailun jälkeen nukkumatta silmällistäkään. Ahtaudun raolleen jätetystä ovesta takaisin ulkoilmaan ja koen oloni vapautuneeksi.
Pieni oivallus antaa minulle siinä hetkessä suhteettoman suuren vapaudentunteen: minun ei ole pakko nukkua täällä.
Jatkan matkaani hämärässä, jossa näen juuri ja juuri minne olen menossa. Suunnistan poispäin kaupungista ja kaikista sen rakennuksista tumman ruohon kahistessa jaloissani pienen tuulenvireen säestämänä. Kun kaupungin laita kylmän tehtaansa kanssa on enää vain kaukainen kajastus, olen jälleen luonnon omistamalla alueella, puuttoman kukkulan päällä. Rojahdan selälleni makaamaan ruohikolle kukkulan huipulle. Ylläni on vain tummansininen tähtitaivas. On vain minä, kukkula ja painovoima, joka pitää minut täällä, lentämästä kohti tyhjän rauhallista kaikkeutta, joka kutsuu minua luokseen.

En kuulu tänne.

Kuulun tuonne jonnekin ylös, uimaan kauas siniseen mereen, joka kimmeltää kauniisti. Mutta jotkut tähdistäkin ovat jo kuolleet, kun tässä niiden valoa ihailen. Se valo on matkannut miljoonia vuosia vain ollakseen pieni piste silmissäni ja tullakseen minun kokemakseni. Kaikki tämä on jotenkin niin surullista, mutta hymyilen silti..
Kun katson ylös tähtiin ja tiedän, että meillä on voima valloittaa planeetat ja kaikki kuut kansoittaa, tiedän olla nöyrä. Se, että voimme lähteä kodistamme ei suinkaan tarkoita, että näin tulisi tehdä. Mihin tarkoitukseen luulee ihminen uutta kotia tarvitsevansa, kun syntyessään sai hän jo maailmansa? Ihminen, kerro minulle, tahdotko avaruudet vain huviksesi valloittaa? Vai käännätkö vain selkäsi siitä häpeästä, että sait jotakin, jonka eteen et korttakaan kantanut ja senkin olet jo tuhonnut?

Kohotan käteni ylös kohti avaruutta ja tahdon ottaa sen käteeni. Kuinka hämmästyttävää onkaan, että tämä maailmankaikkeus tuntuu olevan meidän ihmisten järjellä ymmärrettävissä, ja että meille on annettu kieli, jolla tulkita sitä. Onko tämä sattumaa vai haluaako universumi, että ymmärrämme sen ja koemme sen? Mitäpä järkeä missään olisikaan ilman meitä ikuisesti tyytymättömiä jumalkokelaita.
Tämä maailma on kotimme. Tämä on ehkä pelkästään meitä varten rakennettu maailmankaikkeus, meidän tarpeisiimme hiottu planeettojen kallistumia myöten. Mutta me emme niitä omista. Ihmisellä on silti pakottava tarve nousta kaiken yläpuolelle, jopa elämän itsensä. Ihminen, tuo itsensä kruunannut kuninkaiden kuningas.

Mutta minä en edes unelmissain liidä kotkan lailla.
Miksi? Enhän minä missään muuallakaan voi lentää kuin unteni valtakunnassa.
Onhan minulla siihen omissa unissani kaikki oikeus.
Mutta ei, myös siellä minä lopulta maahan putoan
kuin julman todellisuuden muistutuksena vajavaisuudestani.
Tämä todellisuus ei hellitä otettaan edes omassa valtakunnassani.
En tiedä tämän suurempaa todistusta siitä, että minä olen olemassa,
ja että minä en ole tämän todellisuuden valtias.

Epäonnistuin jälleen tulemaan sujuiksi kaupungin kanssa. En tiedä missä olen ja minne olen matkalla, kuka olen ja keneksi minun tulisi tulla. Tiedän vain, on minulla tunteeni ja muutamia muistoja ohjaamassa matkaani. Juuri nyt en voi muuta kuin nauttia tästä tunnelmasta ja ajattomasta hetkestä. Juuri nyt voin olla onnellinen, sillä minulla ei ole syytä olla olematta onnellinen jos niin itse tahdon ajatella. En ehkä ole löytänyt itseäni, mutta edessäni avautuva universumi on kaunis. Eikö siinä ole tarpeeksi syytä nauttia tästä hetkestä ja antaa tunnelman ruokkia minut jälleen kylläiseksi? Kun katson tähtiä, koen aina haikeaa kaipausta. Olenko ennen tähdissä asunut? Vai tahdonko kenties jonkun luokseni jakamaan tämän näyn ja tämän tunnelman? Mutta jos itseni vielä löydän, koenko sitten enää olevani puolikas?
Suljen silmäni tunteakseni enemmän. Ilma on juuri sopivan viileä ja raikas. Avaan silmäni nähdäkseni enemmän. Tähdet, lupaan teille, tulen vielä joskus luoksenne.

oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Koskettava kertomus, suosittelen kaikille luettavaksi <3
 

Käyttäjän kaikki runot