Pippa-tätin vierailu

Oli keskiviikko päivä, kello lähenteli kahtatoista. Äidin kanssa keittiössä leivottiin pitkoja, ja isä kuori perunoita pöydän ääressä. Minä letitin keskittyneesti puolen metrin pitkoa, kun yhtäkkiä pihalle ajoi vanha Simca Tonninen. Pakoputki paukkui ja stereot soivat täysillä. Heti, kun näin auton, tunsin vatsanpohjassani muljahduksen – nyt ei ollut hyvä juttu tulossa. 

Autosta nousi Kempeleen kunnan kuuluisa "Pippa-täti". Näitä tätejä ei tunnettu hellistä sanoistaan, vaan pitkistä rokotuspiikeistään, joita he tulivat antamaan kouluun lähteville lapsille. Ja arvaahan sen, minä olin juuri siinä iässä. 

Heti ymmärsin, mitä tuleman piti. Joten en aikaillut, vaan käännyin kannoillani ja otin jalat alleni. Äiti ja isä huomasivat aikomukseni ja yrittivät estää pakoyritykseni. 

Äiti asettui eteeni kädet ojossa, mutta minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja huusin: 

– Kato, äiti, pitko tippuu pöydältä! 

Äidin huomio herpaantui sekunniksi, ja minä livahdin hänen ohitseen. Seuraavaksi vastassa oli isä, joka seisoi jalat hajareisin ja kädet ojossa kuin maalivahti. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja tokaisin: 

– Kato, isä, hiiri! 

Isä säikähti ja loikkasi hellan päälle, ja siinä hetkessä minä sujahdin hänen ohitseen kammariin. Päästyäni turvaan tempaisin oven lukkoon. 

Äiti ja isä kolkuttivat ovea. 

– Tapsa, avaa ovi, niin saat lasillisen mansikkalimsaa! äiti yritti houkutella. 

Mansikkalimu oli harvinaista herkkua, jota sai yleensä vain saunan jälkeen. Hetken jo tartuin oven avaimen kahvaan, mutta sitten tajusin juonen. Tänäänhän oli vasta keskiviikko! Ei tänään saunottaisi. Tämä oli ansa! 

Päätin vaihtaa taktiikkaa ja avasin kammarin ikkunan. Hyppäsin ulos vapauteen – tai niin ainakin luulin. En ehtinyt hypätä kuin hetken verran, kun jo tunsin laskeutuvani suoraan isän karvaiseen syliin. 

Isä oli arvannut juoneni ja odotti ikkunan alla. Hänen vahvoista karhuntassuistaan ei ollut enää pakotietä. Minut kannettiin takaisin keittiöön, mistä olin lähtenytkin. 

Siellä Pippa-täti jo odotti, pitkä piikki kourassaan. Hän hymyili ja sanoi: 

– Ei tarvitse edes housuja laskea, tämä on niin pitkä piikki, että menee suoraan sarkahousujenkin läpi! 

Ja niin siinä kävi, että piikki saatiin vihdoin ja viimein meikäläiseenkin. Ei naurattanut silloin yhtään. Mutta näin vuosien jälkeen, kun muistelen sitä hetkeä, en voi olla virnistämättä.