Haluaisin kirjoittaa onnellisen lopun.
Kun ohimennen sanotuilla asioilla
olikin suurempi merkitys,
kuin kukaan
olisi uskonut.
Merkitys joka olisi pitänyt itsekin osata tulkita.
Joihin ei kai uskonut itsekään,
ei halunnut uskoa.
Kun tunteet saavatkin
sen
lopullisen merkityksensä.
Kun itse on tuhonnut parhaan,
kauneimman ja rakkaimman
palapelin,
josta paloja kuitenkin olisi jäänyt puuttumaan.
Ei koskaan täydellisen ehjä, valmis.
Ei koskaan täydellinen.
Ei koskaan.
Kai olin jo liian väsynyt elvyttämään,
sitä kuolleena syntynyttä.
Pitämään oman osani.
Revin johdon irti.
Suora viiva.
Koneen kimeä kiljunta.
Meidän kuolinaikamme: 02.14
Ja silti,
laitan johdon takaisin seinään
ja jään odottamaan
ihmettä.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
kauniin surullinen. suora viiva, 02.14. (älä luovu ihmeistä.)
Tässä runossa ei ole annettu lukijalle avaimia suoraan tarjottimella. Ainakin minä luin runon monta kertaa, mietiskellen ja ihmetellen, ratkaisua pohtien. Hieno. :)
Tässä runossa ei ole annettu lukijalle avaimia suoraan tarjottimella. Ainakin minä luin runon monta kertaa, mietiskellen ja ihmetellen, ratkaisua pohtien. Hieno. :)
Tässä runossa ei ole annettu lukijalle avaimia suoraan tarjottimella. Ainakin minä luin runon monta kertaa, mietiskellen ja ihmetellen, ratkaisua pohtien. Hieno. :)
Tässä runossa ei ole annettu lukijalle avaimia suoraan tarjottimella. Ainakin minä luin runon monta kertaa, mietiskellen ja ihmetellen, ratkaisua pohtien. Hieno. :)