Annemari

Hiljaa säde säteeltä elämäni virtaa eteenpäin.
Kulkee omalla valitsemallaan tiellään.

Kohdaten aurinkoa, sadetta, pakkastakin.
Välillä niistä kärsien, välillä iloiten.
Kaikesta välittämättä elämäni virtaa eteenpäin.
Hidastellen, joskus elämän intoa kirmaillen.

Ja siinä virrassa minä kuljen.
Tuntien laineiden hyväilevän hellästi lanteitani.
Toivoen, että virta kuljettaisi minut turvallisesti satamasta toiseen.
Omaan kohtalooni määriteltyjä reittejään pitkin.
Ilman myrskyjä, ilman aavaa yksinäistä.
Myötävirrassa toisten seurassa haluaisin edetä.

Mutta tiedänhän minä.
En voi uudistua pumpulissa,
minä tarvitsen karikkoni.
Minun täytyy eksyä ja kadota elämän tuiskeisiin.

Sillä vaikeiden kausien jälkeen
jälleen huomaan, että virta on vienyt minua eteenpäin
suunnaten kohti parempaa huomista.

Sen tiedon varassa kuljen rohkeasti.
Sillä ilman uskallusta
jäisin paikoilleen ja kuihtuisin pikkuhiljaa pois.
Silloin satamillani ei olisi merkitystä,
ei elämälläni niin tärkeällä.

Silloin elämä lipuisi ohitseni enkä minä näkisi sitä.
Olisin vankina omissa ajatuksissani, murheissani
ja samanaikaisesti päivät kuluisivat,
vuodet vierisivät enkä minä olisi koskaan läsnä.

Silloin elämäni ehtoolla havahtuisin ja tajuaisin,
että tämä oli se elämä, joka minulla oli
en vain koskaan nähnyt sitä.
Odotin jotakin muuta,
murehdin itseäni suurempia asioita
ja kaikki jäi taakseni.

Siksi elämäni, minä pyydän.

Virtaa koskien lailla kuohuen,
varpaan kärkiäni hellästi hyväillen.
Anna minun tuntea kielenkärjessä elämän maku,
hieman suolaisena ja silti niin makeana,

Sillä silloin vasta minä tiedän, että elän.
Että tämä on minua varten,
Silloin tuntisin elämäni hyvänä,
Voisin sanoa tätä minä halusin,
tätä minä tilasin,
Ja tätä minä sain.